“Kakkapieru. Olipa kerran mitä sanoit.” – Pienten lasten huumorin erityispiirteitä

Vieraana Tuula Stenius

Kun aloitin 2018 tutkia pienten lasten huumoria, moni tiesi kertoa, että lapset nauravat pissa- ja kakkajutuille. Aihe tulee yhä tutkimuksessani esiin monella tavalla, ja tässä artikkelissa pohdin tätä ikuisuusaihetta eli lasten vessahuumoria. Tutkin 1-6-vuotiaiden huumoria päiväkotiympäristössä. Tutkimuksen aikana olin monissa päiväkodeissa seuraamassa ja videoimassa arkista toimintaa. Kerroin ensimmäisenä kenttäpäivänäni päiväkodissa lapsille, että tutkin, mikä on lapsista hauskaa. 4-vuotias Antti tuli luokseni ja ilmoitti heti tietävänsä, mikä on hauskaa. 

”Haluatko kuulla hauskan jutun?” Joo. ”Piaju”.

Mikä pierussa ja kakassa naurattaa?

Mikä tämä niin usein vastaan tuleva lapsille naurua aiheuttava asia on? Fysiologisesti pierua pidetään tärkeänä ihmisen toimintona ja ihmisen on päästettävä pois suolistokaasuja. Paksunsuolensyövän ehkäisemiseksi amerikkalainen terveysjärjestö Merediths Miracles (2016) on tehnyt Youtubeen videon, jossa ehdotetaan: Tee pierusta hauskaa. Esityksessä ovat ihmiset hississä, mies naislääkärin vastaanotolla, nunnat kirkossa rukoilemassa ja balettitanssijat venyttelemässä, ja päästävät hiljaisuuteen pierun. Mutta ei se mitään, se on luonnollista ja hauskaa, ohjeistaa video. Pierukin on aivan yleiskielinen sana, mutta mikä siinä naurattaa? 

Amsterdamilainen antropologi Sjaak van der Geest (2016) on tutkinut lasten skatologista huumoria, mikä tarkoittaa juuri tuota alapäähuumoria. Laitoin googlekääntäjään hänen tekstiään: ”Van der Geest kiinnostui paskasta (shit) hänen ollessaan Ghanassa maaseudulla kenttätyötä tekemässä, koska hän koki aina ulostamiskäytännöt hankalina.” Suomenkielessä sana paska on jopa kirosana ja minäkin hätkähdin, kun tuo teksti tuli näkyviin. Lasten kanssa puhutaan mieluummin kakasta. Van Der Geest alkoi pohtia, mikä tekee ulostamisesta likaisen ja epämiellyttävän myös puhua siitä julkisesti. Hän tutki asiaa ja huomasi, että kakka oli yhteydessä oikeastaan kaikkeen. Hän pyysi lapsilta kakkavitsejä, mutta ghanalaiset lapset eivät osanneet kertoa, koska heidän kulttuurissaan vessasanat eivät aiheuttaneet hilpeyttä. Tutkijan loppupäätelmä oli, että syy vessahuumoriin on aikuisissa. Suoliston hallinnan säätely on melko yleinen aihe lasten ja vanhempien välisessä viestinnässä, koska vanhemmat haluavat Der Geestin mukaan välttää traumoja. Vanhemmat itse tekevät vessa-asioista vitsejä. Aikuiset rohkaisevat lapsia ja voivat myös itse aloittaa vessahuumoria (Van Der Geest, 2016). Tässä lienee taustalla Freudin (1856-1939) psykoseksuaalinen teoria. Sen mukaan anaalisessa vaiheessa opitaan suolen ja rakon säätelyä ja  fallisessa vaiheessa alkaa kiinnostaa alapääjutut (kts. esim.Vilkko-Riihelä, 2005). Vanhempia kehotetaan luonnollisuuteen eikä lasta saa paheksua tai esittää inhoa lapsen eritteitä kohtaan. Patricellin (2014) vauvakirjaa nimeltään Paukku esitellään: “TÖÖT, TÖÖT, paukku tulee! Pieruhuumori yhdistää pienet ja suuret. Rupsu, puuppi, töräys, tuhnu, turaus – pierulla on monta nimeä.“

 

Lapset kutsuvat pitämään hauskaa

Huumorin eräs määritelmä on, että yritetään saada toinen nauramaan. Huumoriin liittyy usein jokin epäjohdonmukaisuus ja yllätyksellisyys. Kun lapsi huomaa ensimmäisen kerran lounaspöydässä, että sanat pippeli tai kakka aiheuttavat voimakkaita reaktioita aikuisissa ja muissa lapsissa, hän voi sitä jatkaa ja jatkaa. Eräs varhaiskasvatuksen opettaja sanoi, että jonkin aikaa niitä juttuja jaksaa, riippuen omasta fiiliksestä. Kun aikuinen väsyy jatkuvaan vessahuumoriin, lapset ohjataan vessaan puhumaan ja tekemään pieruääniä. Väestöliiton (2014) sivuilla on mainio lapsen kiteytys vessasanoista:

”Meidän ope on sanonut, että vessasanoja ovat lavuaari, pönttö, saippua, käsipyyhe ja kraana”, kertoi eräs eskarilainen minulle. ”Pimppi ja pippeli ovat sellaisia luonnollisia juttuja, joista voi puhua muutenkin kuin vessassa”, kuusivuotias kuvaili.  

Lastenpsykiatrin Raisa Cacciatoren mielestä vessasanoja saa sanoa. Hänen mukaansa olisi aika siirtyä häpeäkasvatuksesta positiiviseen kasvatukseen. Sukupuolielimet ja pylly eivät ole vessasanoja ja lapsen pitää saada ja uskaltaa käyttää niitä luonnollisesti. Kieltämisen sijaan voisi suhtautua sanoihin luonnollisesti. (Matikainen, 2020.) Kotona tätä voi olla helpompi noudattaa. Skatologisen eli alapääsanaston karsiminen lasten maailmasta taitaa olla mahdottomuus päiväkodissa, jossa on monesta eri perheestä lapsia ja lapset oppivat toisiltaan kaiken aikaa. Koko perheen huumoriohjelmat hauskuuttelevat myös pieruilla ja leluteollisuuskin on kehittänyt pierutyynyjä, leikkikakkoja, kakkapelejä ja vaikkapa pierevän leikkiapinan. 

Entä lapsen näkökulma? Tutkimuksemme (2021) mukaan lasten välinen huumori on yhteisöllistä, yllättävää ja sitä esiintyy kaikissa arkisissa tilanteissa pitkin päivää päiväkodissa. Huumori jaetaan kavereiden kesken ja se taas synnyttää läheisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hauskanpito on lapsille tärkeää ja he kutsuvat siihen muita mukaan. Lapsilla on erityinen kyky päästä nopeasti riehakkaaseen hauskuuteen ja kutsumme tällaista taitoa hyperhauskuudeksi. Se sisältää liioittelua, toistoa, uuden kehittelyä ja fyysistäkin riehakkuutta. Lapset saattavat esimerkiksi ryhmäsatua kertoessaan intoutua hyperhauskoiksi (Stenius ym. 2021). Lapset tuntuvat luottavan siihen, että kakkavitsit naurattavat aina. Kun pyysin poikaryhmää kertomaan jotain hauskaa, he kertoivat näin:

”Kakkapieru. Olipa kerran mitä sanoit. Olipa kerran pimppi. Ja pippeli. Ja kakka. Ja pylly. Pieru. Ne kiipesi puuhun ja pieras. Ja sillon kakka kiipes puuhun ja kakkasi ja pierasi. Ne loikki yhdessä pierutellen. Ja kerran pimppi ja vanha papparainen ajoi sen päälle. Se pieraisi ja kakkas housuun. Sitten se esitteli pippeliään. Sitten ne kuoli.” Lopuksi tutkija kysyy: ”Oliko tämä hauskaa?” ”Joo.” ”Mikä siinä oli hauskaa?” ”Koska ne on meijän hassuja juttuja. Vessasanat on hauskoja!” (Stenius ym. 2021)

Lapsetkin ovat jo omaksuneet termin vessasanat. Eikä tämä lopu eskariin vaan jatkuu koulussa (kts. Aerila-Laes & Laes, 2017, Puroila, Hohti & Karlsson, 2016). Katsokaapa aikuisten sketsiohjelmia, pieru on sielläkin vakiovitsinä. Hyvä esimerkki tästä on 14.3.2021 MTV:n (10/1) Pitääkö olla huolissaan -ohjelmasta viimeisen kysymyksen kohdalla. Pieru saa aikuisetkin tikahtumaan naurusta. Emme me siitä pääse – ainakaan yrittämällä poistaa sitä maailmankartalta. 

Yhdessä nauraminen laskee stressitasoa

Tutkimuksemme (2021) toi esiin myös sen, että lapset käyttivät mielellään huumoria niin sanotuissa siirtymätilanteissa ja odotustilanteissa. Sehän on oikeastaan hyvin kekseliästä ajankäyttöä, jos päivän aikana pitää usein odottaa. Pidetään sekin aika hauskaa. Aikuisilla oli kuitenkin usein näissä tilanteissa jokin muu tavoite ja lasten keskinäinen hauskanpito jää huomaamatta tai sitten se lopetettiin (Stenius ym. 2021). Näissä tilanteissa lasten keskinäinen huumori voi olla hyvinkin riehakasta ja ilontäyteistä. Lasten huumorin voisi nähdä myönteisenä ja valoa tuovana myös aikuisen päivään. Ehkä lasten kanssa yhdessä nauraminen voisi jopa laskea aikuisenkin stressitasoa ja yhdistää kaikkia.

Yhteenvetona voidaan todeta, että ympäristön ylläpitämä entisiin ajattelumalleihin perustuva pieruhuumorin kieltäminen ei toimi. Pitäisi erottaa vessasanat ja sukupuolielimiä koskevat sanat ja puhua asiallisesti niistä ja niiden merkityksistä. Lapsille voidaan antaa asiallista tietoa ja sitä kautta lieventää tabumaista suhtautumista aiheeseen. Ruokailukin voisi olla iloinen tapahtuma, jossa opitaan aikuisen esimerkin mukaisesti hyviä tapoja.  Ehkä ruokakin maistuu paremmin hyväksyvässä ilmapiirissä?  Antaa lasten hassutella, ehkä yleisen kielteisyyden laimenemisen myötä lapset keksivät uusia hauskoja asioita. Siihen voimme luottaa, sillä lasten mielikuvitus ja luovuus ovat niin rikkaita

.

Lähteitä: 

Aerila, J-A., Laes, T. & Laes, T. (2017). Clowns and axplisions: Drawings as reflections of children`s humor. Varhaiskasvatuksen tiedelehti. (1) 2017, 108–135. 

Matikainen, P. (2020). Lapsi hokee kakka-pissi-pippeliä – noloa vai ei? Kaks Plus. Julkaistu 24.12.2020. Saatavilla osoitteessa: <https://kaksplus.fi/taapero/uhmaika/nolo-lapsi-hokee-kakka-pissi-pippeli-vessasanat/?fbclid=IwAR16lbtoM4yEo11PMKEIgdyfiJOfU-M_D9s1MtCZ7IOg827eVvYAx1nQMlk >

Miracles Colon Cancer Foundation. 2016. Keep farts funny.  https://www.youtube.com/watch?v=C8NU5nLxqBI&nbsp;

Patricelli, L. & Sirola, R.  2014. Paukku. Lasten Keskus Oy.

Puroila A-M., Hohti R. & Karlsson, L. (2016). Hassuja juttuja – lasten huumoria päiväkoti- ja kouluympäristössä. Teoksessa: Karlsson, L. Puroila, A-M ja Estola, E. Välkkeitä, valoja ja varjoja. Kokemuksia lasten hyvinvoinnista. Latvia: Lapset kertovat ja toimivat. 

Stenius, T. Karlsson, L & Sivenius, A. (2020). Construction of Young Children’s Humour in Early Childhood and Education Centre (ECEC) Settings. Scandinavian Journal of Educational Research.
https://doi.org/10.1080/00313831.2020.1869084&nbsp;

Van der Geest, S. (2016). Scatological Children’s Humour: Notes from the Netherlands and Anywhere. Etnofoor 28(1), 127–140. 

Vilkko-Riihelä, A. & Laile, V. 2005. Mielen maailma. Kehityspsykologia. WSOY.

Väestöliitto. 2014. Pimppi ei ole vessasana.  https://vaestoliitonblogi.com/2014/11/17/pimppi-ei-ole-vessasana/  

Luettavaa ja katseltavaa:

MTV3. Pitääkö olla huolissaan. 10. kausi, jakso 1. Loppuosasta 10 minuuttia. https://www.mtv.fi/sarja/pitaako-olla-huolissaan-10002682/jakso-1-riku-nieminen-1382203 

Lapsinäkökulmablogi:
https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/01/27/lasten-kanssa-syntyy-hyperhauskaa/

Haha pienten lasten huumoritutkimuksen sivusto: https://www.tuulius.com