Kun lapsen sisarus kuolee – Kun kuolemasta tulee yllättäen osa varhaiskasvatuksessa olevan lapsen elämää

Vieraana Outi Keinänen

”Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista.”

(Juhani Aho. 1912. Tyven meri: Lastuja 6.)

Varhaiskasvatuksessa työn keskiössä ovat lapset johon kuuluu olennaisena osana yhteistyö heidän perheen kanssa. Elämän moninaisuudessa varhaiskasvatuksen työntekijät tulevat työuransa aikana työskentelemään hyvin erilaisten ja eri lähtökohdista tulevien perheiden kanssa. Perheiden kanssa työskentely vaatii sensitiivisyyttä varhaiskasvatuksen työntekijöiltä. (Karila, Kosonen & Järvenkallas, 2017). Yksi perhemuodoista, joita osa varhaiskasvatuksen työntekijöistä tulevat työuransa aikana kohtaamaan, ovat lapsikuolemaperheet. Lapsikuolemaperheellä tarkoitetaan perhemuotoa, jossa lapsi kuolee ennen vanhempiaan. Lapsi voi olla syntymätön lapsi tai jo aikuinen lapsi.  Oli lapsen kuolinsyy mikä tahansa, on se perheelle aina suuri kriisi. (Aho, 2016.)

Kohdatessaan työssään lapsen, jolta on sisarus kuollut,on tärkeää se, millä tavoin lasta tuetaan hänen menetyksessään: miten lapsi tulee kohdatuksi ympäristössä, jossa lapsi viettää ison osan – ehkä suurimman osan hereillä olostaan. Selviytyäkseen läheisen kuolemasta ja muista kriiseistä, on hyvä, että lapsella olisi edes yksi turvallinen aikuinen läsnä arjessa luomassa turvaa. On siis syytä korostaa varhaiskasvatuksessa työskentelevien henkilöiden asemaa ja ammatillisuutta käsiteltäessä lapsen kanssa kuolemaa ja tuettaessa menetyksen integroitumista empaattisessa ja välittävässä ympäristössä. Varhaiskasvatuksen ammattilaisilla on mahdollisuus tukea lapsen tunteiden ja ajatusten käsittelyä turvallisesti ja näin ollen tukea vanhempia heidän menetyksessään ja kasvatustyössään. (Poijula, 2016).

Miten kohdata lapsi, jolta on läheinen kuollut?

Pro gradussani, ”Vanhempien kokemuksia varhaiskasvattajien menetelmistä käsitellä kuolemaa lasten kanssa”, käsittelin, miten kohdata lapsi, jolta oli sisarus kuollut sekä millaisia asioita lapsensa menettäneet vanhemmat pitävät tärkeänä kohdattaessa perhe ja erityisesti kuolleen lapsen sisarus. Tunnetaidot, ikätasoinen kohtaaminen ja sen huomioiminen tukevat lapsen surun käsittelyä varhaiskasvatuksessa. (Keinänen, 2020). Tutkielmassa korostuivat vanhempien kokemukset ja käsitykset kuolemasta ja sen käsittelystä varhaiskasvatuksessa.

Hetkenä, jolloin lapsi kertoo tai kohtaa varhaiskasvatuksen työntekijän sisaruksen kuoleman jälkeen, olisi tärkeää, että kyseiseltä työntekijältä löytyisi se ammatillisuuden väline yli – tai paremminkin läpi omien tunteiden, millä hän loisi tukea ja toivoa lapsen tulevaisuuteen. Kohtaaminen vaikuttaa aina perheiden kokemukseen ja on merkittävää tulevatko he kohdatuksi varhaiskasvatuksen työntekijöiden osalta (Viinikka, Sourander & Oksanen, 2004).

Se, miten opettaja viestittää lapsen hyväksynnän ja aidon kohtaamisen, välittyy suoraan lapselle. Positiivinen ja hyväksyvä asenne auttaa myös lasta hänen stressinsä säätelyssä, jossa työntekijällä on keskeinen tehtävä auttaa lasta tunteiden kanssa. Tämän takia työntekijän omat tunnetaidot ja erityisesti niiden tunnistaminen osana kehollista viestintää ovat ensisijaisen tärkeää, ettei lapselle tule ristiriitaista tunnetta viestinnästä eikä se näin ollen tue myöskään lapsen oppimista. (Huotilainen, 2019) Myös Onnismaan raportissa (2010) tulee esiin, miten opettajien hyvinvointi heijastuu oppilaisiin. Luottamuksellinen, ymmärtävä ja rakentava erimielisyys tukevat hyvää ilmapiiriä myös opettajien kesken. Riittävä työnohjaus, kehityskeskustelut tukevat työyhteisön jaksamista osana työhyvinvointia ja on myös selkeää jaetun johtajuuden ja kestävän johtajuuden ydinosaamista (Laaksonen 2008). 

Pro gradussani kuoleman käsittelyn yksi keskeinen osa-alue olikin varhaiskasvatuksen työntekijän omat tunnetaidot. Vanhempien mukaan tärkeää on, että varhaiskasvatuksessa vallitsee luottamuksellinen ja turvallinen ilmapiiri, jossa tunteita voidaan käsitellä nyt ja jatkossa kokonaisvaltaisesti. Myös työntekijän läsnäolo, luonnollinen suhtautuminen kuin taito kuunnella nähtiin tärkeänä. Lisäksi hoito- tai opetushenkilöstön kyky kiinnittää huomiota kuoleman käsittelyn välttelyyn tuli esiin tuloksissa. Hoitotieteen alalta Savolainen, Kaunonen ja Aho (2013) ovat tutkineet vanhempien selviytymisessä auttavia tekijöitä lapsen kuoleman jälkeen. Heidän tutkimuksensa mukaan kuoleman kohtaaminen eri tasoilla, tuen saaminen ja antaminen sekä sureminen, johon liittyi tilanteen käsittely ja hyväksyminen, edesauttoivat vanhempien selviytymistä lapsen kuoleman jälkeen. 

“Kuoleman käsittely perheiden näkökulmasta”

Kuoleman käsittelyn keskeisimmiksi osa-alueiksi  vanhemmat toivat lapsilähtöisyyden, tunteiden huomioimisen osana kuoleman käsittelyä ja kuoleman ikätason mukaisen käsittelyn. Lapsilähtöisyydessä kuolemaa käsitellään lapsen omasta aloitteesta ja halusta. Lapsen halu ja tarve sekä mahdollisuus puhua sekä rehellisen ja vastavuoroisen ilmapiirin tärkeys nähtiin lapsilähtöisenä suhtautumisena kuoleman käsittelyyn. Surun käsittely, sanoitus ja tunteiden huomioiminen tulevaisuudessa nähtiin myös tärkeänä osana osana tunteiden käsittelyä. Vanhemmat korostivat kuoleman käsittelyssä lapsen kehitystasoa ja ikää suhteessa tunteisiin ja lapsilähtöisyyteen. 

Tässä tutkielmassani esiin tuli, miten kuolema muuttaa kaiken sekä perheen roolin. Rielyn (2003) tutkimuksessa kuvataan perheen roolien muuttuvan yhden perheenjäsenen kuoleman myötä. Perheet tarvitsevat tukea ja ymmärrystä sekä rohkaisua.  Tuki nähdään auttavan lasta siten, ettei lapsi vetäytyisi perheestään. Kasvattajien avoin ja lasta kunnioittava kohtelu auttaa lasta sopeutumaan ja käsittelemään menetystä. Niin tässä tutkielmassa kuin Rielynkin (2003) tutkimuksessa korostui lapsen sanallisten ja sanattomien viestien havainnointi ja seuraaminen. Tähän perustuu myös reflektiivisyyden yksi perustehtävistä: kasvattajan kykyyn lukea tunteita, eleitä ja ilmeitä (Salo & Kauppi, 2014).

Kaikki perheessä muuttuu eikä siitä puhuta

lapsen äiti (Keinänen, 2020)

Pro graduni mukaan vanhemmat kokivat lapsensa kuoleman käsittelyn elossa olevan sisaruksen kanssa tärkeänä osana varhaiskasvatusta. Vanhempien mukaan kuoleman käsittelyssä tulisi huomioida kuoleman luonnollisuus siten, ettei kuolemaa ulkoisteta vain sairaaloihin ja tällöin voisi olla tabu käsitellä sitä varhaiskasvatuksessa. Tutkielmaani osallistuneiden vanhempien mukaan kuolemasta vaikeneminen voi olla outoa ja vahingollista lapselle. Sisaruksen kuoleman vaikutuksen kokonaisvaltaisuus elossa olevan lapsen elämän kulkuun nähtiin näin ollen eräänä perusteena aiheen käsittelyyn. 

Lisäksi vanhemmat pitivät tärkeänä elossa olevan sisaruksen tunteiden käsittelyä kuolemaa käsiteltäessä. Kuoleman käsittelyn keskeisimmiksi osa-alueiksi vanhemmat kokivat lapsilähtöisyyden, tunteiden huomioimisen sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisen itsesäätelytaidot kuin lapsen ikätasonmukaisen kehityksen huomioimisen. Kansainvälisesti on tutkittu sisaruksen kuoleman aiheuttamaa surua ja sen liittymistä ikätasonmukaiseen kehitykseen (Sood, 2006) kuin perhedynamiikan muutoksiin (Forward & Garlie, 2003) ja tulevaisuuden näkymiin (Rostila, 2012). Myös Riely (2003) toteaa tutkimuksessaan, että surun käsittelyyn vaikuttaa lapsen ikä ja persoona. Jos lapsen kanssa ei käsitellä surua, voi tämä johtaa siihen, että surusta jää lapselle tunnelukko esimerkiksi ahdistumisen tai kieltämisen oireena ja tätä kautta vaikuttaa tulevaisuuden hyvinvointiin. Surun prosessiin vaikuttaa lapsen kehitystaso sekä lapsen ainutkertaiset ja erilaiset kognitiiviset, henkiset, tunnepohjaiset ja fyysiset ominaisuudet. Worden (1996) myös korostaa tutkimuksessaan, että käsittelemätön suru saattaa vaikuttaa lapsen myöhempään kehitykseen niin sosiaalisissa taidoissa, minäkuvassa kuin aiheuttaen lapselle mahdollisesti psyykkisiä ongelmia. (Riely, 2003.) Ahon & Savolaisen (2012) tutkimuksessa vanhempien selviytymistä tuki hoitavalta taholta empaattinen ja lasta ja perhettä kunnioittava kohtaaminen, jossa tarpeet huomioidaan myötätuntoisesti. Pro graduni tulokset näin ollen tukevat reflektiivisyyden tärkeyttä osana tutkimuksen keskeisimpiä käsitteitä. 

Tutkielmani pohjalta näen tärkeänä korostaa sitä, miten työntekijä suhtautuu lapsen kokemukseen ja tapaan kohdata lapsi. Aiheeseen liittyvä tutkimustieto kasvaa jatkuvasti. Näin ollen ymmärretään myös paremmin sitä, miten lapsen kokemukset ja tulkinnat ympäröivästä maailmasta näkyvät lapselle. (Lipponen, ym, 2016.) Rielyn (2003) mukaan eheyttävinä keinoina voidaan kuoleman ja menetyksen aiheuttamissa tunteissa käyttää hyvinkin monia menetelmiä lapsen kanssa. Tärkeää on, että lapsen kanssa puhutaan ensinnäkin oikeilla sanoilla ja annetaan oikeaa tietoa. Lapselle täytyy antaa mahdollisuus kertoa tapahtumista yhä uudelleen, jotta asiat todentuvat hänelle. Aikuisen rooli on vastailla lapsen kysymyksiin, muistella lapsen kanssa kuollutta henkilöä, esimerkiksi kuolleen henkilön syntymäpäiviä viettäen. Lapselle ominaisin tapa, on leikkiä, joten leikin merkitys korostuu kuolemaa käsiteltäessä. Tämän keinon toi esiin tässä tutkimuksessa myös eräs vanhempi. Lisäksi taideterapia, musiikkiterapia, päiväkirja, kirjeet ja muistoihin perustuvat kirjat ovat tärkeitä terapeuttisia menetelmiä tukea lasta kuoleman liittyvien tunteiden käsittelyssä. (Riely, 2003.)

KUOLEMASTA PUHUMINEN OSANA PEDAGOGISTA TYÖOTETTA

Kuolema on yhtä luonnollinen tapahtuma kuin syntymä. Syntymästä puhuminen nähdään kuitenkin aiheena helpompana lähestyä kuin kuolema. Aihealueena kuolemalla on laaja yhteiskunnallinen merkitys. Vaikka kuolema aiheena saattaa olla arka ja vaikea, tulevat useat lasten parissa työskentelevät henkilöt kohtaamaan kuolemaa lasten välityksellä uransa aikana.Taustalla vaikuttavat lähes aina työntekijän omat käsitykset, tunteet ja arvot, miten kohdata ja käsitellä kuolemaa sekä mikä on jokaisen henkilökohtainen suhde kuolemaan ja suruun. Ihmissuhdetyössä reflektiivisyys on keskeinen työväline. Tämä vaatii kuitenkin jatkuvaa kehittymistä omassa ammatillisuudessaan sekä oman ihmissuhdehistorian tarkastelua. Oma keskeneräisyys on tunnistettava, jotta pystyy mahdollisimman aidosti kohdata lapsen ja vanhempienkin keskeneräisyys ja ristiriitoja tuovat tunteet. (Salo & Kauppi, 2014.) Kuoleman ja vaikeiden ristiriitaisten tunteiden käsittely vaatii reflektiivisyydessä mentalisaatiokykyä, jolloin kasvatusalan ammattilaisella olisi kyky pohtia ja kohdata omia tietoisia kuin tiedostamattomia tunteita, ajatuksia niin itsessään kuin muissa kohtaamissaan ihmisissä. (Kauppi & Takalo, 2014.) 

Tämän tutkimuksen aiheen valinta oli itselle lähes välttämätön, niin tutkijan, kasvattajan kuin lapsensa menettäneen näkökulmasta. Tutkielman koko prosessi oli ikään kuin henkilökohtainen surutyö kirjoittaa lapsensa menettäneiden kokemukset ja näkemykset kansien väliin, tieteellinen näkökulma huomioiden, tietoa varhaiskasvatukseen tuoden.  Toivon, että lapsi tulee kohdatuksi kaikkine tunteineen ammatillisessa kuin inhimillisessä vuorovaikutuksessa kasvattajien kanssa. Kaikessa tutkielman objektiivisuudessaan, jouduin peilaamaan oman lapsemme kuolemaa osana tutkimuksen tekoa. Tämä vaatii tutkielman tekijänä reflektiivistä otetta ja tarkastelua sekä syvän ymmärryksen ja sensitiivisyyden huomioimista. 

Lopuksi haluaisin todeta, että on syytä huomioida, lapsen kuoleman koskettavan kokonaisvaltaisesti koko perheen dynamiikkaa, jolloin tukitoimet perheen kokonaisvaltaisessa tukemisessa ovat tärkeitä asioita. Kohtaamattomuus voi johtaa pahimmillaan niin lapsen kuin koko perheen syrjäytymiseen. Lapsen varhaiskasvatusympäristö ja jatkossa koulumaailma onkin se yhteisö, jossa lapsen kohtaaminen on erityisen tärkeää. Lapsikuolemaperheitä tulee varhaiskasvatuksessa kohdata empaattisen tunnetyöskentelyn kautta, mutta yhtä lailla selkeiden pedagogisten ohjeiden ja menetelmien kautta.

“Rakkaus voi olla kaunis, vaikkei se esinettä olisikaan. Ajattelen äidin rakkautta toivottuun lapseen, tai kuolleeseen lapseen, kyllä se on sama kuin elävään lapseen”

(Juhani Aho)

Kuvituskuvat Pixabay

LÄHTEET

Aho, A-L. & Savolainen, S. 2012. Kirjallisuuskatsaus: Vanhempien selviytymistä edistävät ja estävät tekijät lapsen kuoleman jälkeen. Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura ry.

Aho, J. 1912. Tyven meri: Lastuja. WSOY. Porvoo.

Forward DR & Garlie N. 2003. Search for New Meaning: Adolescent Bereavement after the Sudden Death of a Sibling. Canadian Journal of School Psychology 18, 23-53.

Huotilainen. M. 2019. Tunne & Taida. https://tunnejataida.fi/artikkeli/aivotutkija-kasvatustieteen-professori-opettajan-omat-tunnetaidot-ovat-opettamisen-perusta/.  (Luettu 13.7.2020).

Karila, K, Kosonen T, Järvenkallas, M. 2017. Varhaiskasvatuksen kehittämisen tiekartta vuosille 2017–2030 Suuntaviivat varhaiskasvatukseen osallistumisasteen nostamiseen sekä päiväkotien henkilöstön osaamisen, henkilöstörakenteen ja koulutuksen kehittämiseen Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:30. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/80221/okm30.pdf

Kauppi, A. & Takalo, A. 2014. Mentalisaation psykoanalyyttiset juuret. Teoksessa Vainikka, A. (toim.) Mentalisaatio perheiden kohtaamisessa. Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

Keinänen, O. 2020. Vanhempien kokemuksia varhaiskasvattajien menetelmistä käsitellä kuolemaa lasten kanssa. Pro Gradu. Tampereen yliopisto.  https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/120006/Kein%E4nenOuti.pdf;jsessionid=B6DA1A6FAAF3F7DED580409E04FA4E0D?sequence=2

Laakso, H. 2008. Luottamukseen perustuvan voimistavan johtamisen prosessimalli ja työyhteisön hyvinvointimallin testaus sosiaali- ja terveydenhuollon dementiayksiköissä. Unversitas Wasaensis Acta Wasaensia. No 187. Terveyden ja sosiaalihallintotiede 3.

Lipponen, L., Rajala, A., Hilppö, J. & Paananen, M. 2016. Exploring the foundations of visual methods used in research with children. European Early Childhood Education Research Journal 24, 936–946.

Meriluoto, I. Aivotutkija, kasvatustieteen professori: Opettajan omat tunnetaidot ovat opettamisen perusta. Tunne & Taida 17.9.2019. https://tunnejataida.fi/artikkeli/aivotutkija-kasvatustieteen-professori-opettajan-omat-tunnetaidot-ovat-opettamisen-perusta/. (Luettu 15.7.2020)

Monimuotoiset perheet nyky-yhteiskunnassa. Kaikkien perheiden Suomi. 5op -Opettajien opas sosiaali- ja terveysalan opintoihin. 2016. Lapsikuolemaperheet, Aho, A-L: Lapsikuolemaperheet, 27-30. www.monimuoisetperheet.fi. (Luettu 15.7.2020).

Onnismaa, J. (2010b). Opettajien työhyvinvointi. Katsaus opettajien työhyvinvointitutkimuksiin 2004–2009. Raportit ja selvitykset 2010: 1. Helsinki: Opetushallitus. Saatavilla osoitteessa: <https://goo.gl/MCPydT>&nbsp;

Poijula, S. 2016. Lapsi ja kriisi. Selviytymisen tukeminen. Helsinki: Kirjapaja.

Riely, M. 2003. Facilitating Children’s Grief. The Journal of School Nursing 9 (4), 212-218

Rostila M, Saarela J & Kawachi I. 2012. The forgotten griever: a nationwide follow-up study of mortality subsequent to the death of a sibling. American Journal of Epidemiology 176, 338-346.

Salo, S. & Kauppi, A. 2014. Reflektiivinen työote vanhemman kohtaamisessa. Teoksessa Viinikka, A. (Toim.) Mentalisaatio. Perheiden kohtaamisessa. Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Savolainen, S., Kaunonen, M. & Aho, A-L. 2013. Vanhempien selviytymisessä auttavat tekijät lapsen kuoleman jälkeen. Hoitotiede 2013. 25 (3), 223-235. Tampereen yliopisto.

Sood AB, Razdan A, Weller EB & Weller RA. 2006. Children’s reactions to parental and sibling death. Current Psychiatry Reports 8, 115-120. (Luettu 15.7.2020.)

Viinikka, A., Sourander, J. & Oksanen, E. 2014. Reflektiivinen työote. Teoksessa Viinikka, A. (toim.) Mentalisaatio perheiden kohtaamisessa. Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

Worden, JW. 1996.  Children and grief: When a parent dies. New YorkGuilford Press, 22(3), p.239.

Ensi viikolla vieraskynässä Outi Keinänen

Outi Keinänen

Outi Keinänen on kasvatustieteen (varhaiskasvatus) maisteri, sosionomi (AMK) ja varhaiskasvatuksen opettaja Seinäjoelta. Hän toimii tällä hetkellä Seinäjoella esiopettajana. Ensi viikon kirjoituksessaan Outi tarkastelee kuoleman käsittelyn tärkeyttä varhaiskasvatuksessa, mihin perustuu hänen pro gradu -tutkielmansa. Outin mukaan on tärkeää, että varhaiskasvatuksen ammattilaisilla on pedagogisia keinoja käsitellä kuolemaa lasten kanssa, lapsen kohdatessa esimerkiksi sisaruksensa kuoleman. Ammattilaisten osaamisen ja ymmärryksen kasvaessa, on mahdollista vaikuttaa esimerkiksi kuoleman käsittelyn ja kohtaamisen liittyvään tabuun, jota on toisinaan vaikea kohdata ja johon kuitenkin löytyy pedagogisia keinoja käsitellä ammatillisuus ja sensitiivisyys huomioiden.

Varhaiskasvatuksen pedagogiikkaa Haltijan maailmoissa

Perehtyminen vanhoihin luontouskomuksiin antaa paljon ajateltavaa myös nykyihmiselle. Ikiaikaiset luonnon kunnioittamiseen liittyvät uskomukset ja myytit kertovat vahvasta luontoyhteydestä. Käsittelen kirjoituksessani Haltijan kuiskaus -materiaaliin ja sen pedagogisiin soveltamisiin liittyviä tutkimuksiamme. Haltijan kuiskaus syntyi alunperin Monilukutaitoa opitaan ilolla -hankkeen puitteissa (www.monilukutaito.com). MOI on professori Kristiina Kumpulaisen vetämä ja Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama monivuotinen varhaiskasvatuksen ja esi- ja alkuopetuksen kehittämishanke Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Tarkastelen, mistä eheyttävän (mm. sisältöjä, toimintaa, materiaaleja ja ympäristöjä yhdistelevän) varhaiskasvatuksen pedagogiikan ydin muodostuu. Pohdin myös kuviteltujen tarinoiden eli tässä tapauksessa vanhojen luontouskomusten ja myyttien merkitystä osana kestävää, tulevaisuusorientoitunutta varhaiskasvatusta. 

Jatka lukemista ”Varhaiskasvatuksen pedagogiikkaa Haltijan maailmoissa”

Ensi viikolla vieraskynässä Sara Sintonen

Sara Sintonen

Käsittelen tulevassa kirjoituksessani Haltijan kuiskaus -materiaaliin ja sen pedagogisiin soveltamisiin liittyviä tutkimuksiamme. Vanhoihin suomalaisiin luontouskomuksiin ja -myytteihin liittyvä pedagoginen materiaali Haltijan kuiskaus syntyi alunperin MOI, Monilukutaitoa opitaan ilolla -hankkeen puitteissa, joka on Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama monivuotinen varhaiskasvatuksen ja esi- ja alkuopetuksen kehittämishanke Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Tarkastelen, mistä eheyttävän varhaiskasvatuksen pedagogiikan ydin muodostuu. Pohdin myös kuviteltujen tarinoiden merkitystä osana kestävää, tulevaisuusorientoitunutta varhaiskasvatusta.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Sara Sintonen”

Teknologiakasvatus varhaiskasvatuksessa – tuttua ja tuntematonta

Vieraina Jan Varpanen, Sini Leikkola ja Kirsti Karila

Esiopetusryhmä on lähtenyt retkelle lähiympäristöön. Ryhmän kävelyreitti kulkee läheisen tuulimyllyn ohi ja eräs tarkkaavainen eskarilainen kiinnittääkin ryhmän huomion tuohon vanhaan, mutta kenties juuri siksi vaikuttavaan rakennukseen. Ensimmäinen kysymys on tällä kertaa se helpoin ja niin opettaja kuin moni lapsistakin tietää, että kyseessä on tuulimylly. Helppoa kysymystä kuitenkin seuraa vaikeampia. Mitä sillä tehdään? Miten se toimii? Mitä varten se on tuossa? Voitaisiinko me itsekin tehdä tuulimyllyjä?

Jatka lukemista ”Teknologiakasvatus varhaiskasvatuksessa – tuttua ja tuntematonta”

Ensi viikolla vieraskynässä Jan Varpanen, Sini Leikkola ja Kirsti Karila

Jan Varpanen, KM, VO, projektitutkija

Jan Varpanen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Kasvatustieteet ja kulttuuri -tiedekunnassa. Hänen ensisijainen tutkimusintressinsä on kasvatusfilosofiset kysymykset erityisesti varhaiskasvatuksen kontekstissa. Näiden lisäksi hän on tutkinut varhaiskasvatuksessa toimivien lasten, opettajien ja johtajien toimijuutta. Innoplay-hankkeen lisäksi Varpanen työskentelee tällä hetkellä Koneen säätiön rahoittamassa EnAct-hankkeessa, joka tutkii ilmastoaktivismia itsekasvatuksen muotona.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Jan Varpanen, Sini Leikkola ja Kirsti Karila”

Perinteisestä opetusharjoittelusta kohti kollektiivista työssäoppimista

Vieraskynässä Marika Matengu

Teorian ja käytännön suhde opettajan ammatillisessa kehityksessä on herättänyt kysymyksiä kautta aikain. Kukapa meistä opettajaksi opiskelleista ei olisi joskus pohtinut, miten yhdistää teoreettinen tieto ja eletyt kokemukset. Usein nämä kysymykset heräävät eloon opiskelijan siirtyessä yliopistolta kentälle oppimaan ja rakentamaan käyttöteoriaansa eli omia opettamista ja oppimista koskevia näkemyksistä ja uskomuksia, jotka ohjaavat opetustoimintaan. Oman käyttöteorian rakentuminen kuvataan kivisenä tienä, jota kulkiessa tulee vastaan monenlaisia kysymyksiä, epäselvyyksiä ja ristiriitaisuuksia (Levin & He, 2008; Onnismaa., Tahkokallio & Kalliala, 2015). Näiden haasteiden kohtaaminen ja niistä selviäminen opetusharjoittelun aikana on olennaista opettajan ammatillisessa kasvussa. Tämä blogikirjoitus avaa näkökulmia viimeaikaiseen kansainväliseen varhaiskasvatuksen tutkimukseen ja hahmottelee tutkimuksen pohjalta suuntaviivoja kollektiiviselle työssäoppimisen mallille. 

Jatka lukemista ”Perinteisestä opetusharjoittelusta kohti kollektiivista työssäoppimista”

Ensi viikolla vieraskynässä Marika Matengu

Marika Matengu toimii tällä hetkellä projektikoordinaattorina Oulun yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Matengu on toiminut pitkään lasten ja perheiden hyvinvointiin keskittyneissä kansainvälisissä kehitysyhteistyöhankkeissa sekä varhaiskasvatuksen opettajankouluttajana. Omissa jatko-opinnoissaan Matengu on tutkinut, millaista on tasa-arvoinen ja yhdenmukainen varhaiskasvatus haavoittuvissa konteksteissa, kuten namibialaisissa maaseutuyhteisöissä, jotka ovat valtakulttuurista poikkeavia ja taloudellisesti epätasa-arvoisia. Tällä hetkellä hänen tutkimuksensa kohteena ovat työssäoppiminen varhaiskasvatuksen opettajankoulutuksessa, sekä työssäoppimisen ohjaus ja mentorointi.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Marika Matengu”

Hur ska vi förstå barns deltagande i förskola och daghem under inledningen av coronavirusets utbrott i Finland och Sverige?

Som gäster Mia Heikkilä (Ann-Christin Furu, Anette Hellman, Anne Lillvist och Anna Rantala)

Coronapandemin är en ny samhällskris som det finns sparsamt med forskning om, och vi vet väldigt lite om hur det ter sig för barn – inte själva smittan, utan hur det är att leva i ett samhälle där den finns. Olika perspektiv på coronaviruset behövs för att hantera en delvis ny vardag som uppstår, detta även för barn. Ett barnperspektiv kan sägas ha varit frånvarande under den inledande delen av utbrottet i både Finland och Sverige, och barns perspektiv inte varit särskilt synligt vare sig i media (även om undantag finns) eller i forskning. Public service-bolagen i Finland och Sverige, YLE och SVT, har ändå på olika sätt inkluderat barnperspektivet i sin produktion och det har även förekommit tidningsartiklar och poddavsnitt riktade till vuxna gällande hur de kan prata med barn om coronaviruset, och också direkta myndighetsråd gällande hur man kan hantera barnens frågor kring viruset. Den här bloggtexten berättar om ett arbete med en vetenskaplig artikel som jag och mina kollegor Ann-Christin Furu, Anette Hellman, Anne Lillvist och Anna Rantala gjorde under våren 2020, och texten är många gånger ett artikelutdrag i en förkortad form. Vi uppmärksammande att behovet av kunskap och fördjupad förståelse är stort när det gäller hur barn, och särskilt barn i daghem och förskola, berörs av pandemin. Det övergripande syftet med artikeln som vi samladematerial till och skrev var att undersöka barns uttryck i daghem och förskola i samband med coronavirusets utbrott i Finland och Sverige och att synliggöra olika former av barns deltagande. Jatka lukemista ”Hur ska vi förstå barns deltagande i förskola och daghem under inledningen av coronavirusets utbrott i Finland och Sverige?”

Ensi viikolla vieraskynässä Mia Heikkilä (kuvassa), Ann-Christin Furu, Anette Hellman, Anne Lillvist ja Anna Rantala

Nästä veckans gästförfattarna är Mia Heikkilä (i bilden), Ann-Christin Furu, Anette Hellman, Anne Lillvist och Anna Rantala.

Mia Heikkilä (i bilden) är biträdande professor i småbarnspedagogik. Hennes forsknings är riktad mot frågor som handlar om övergripande samhällsfrågor om organisation och förändring kring pedagogisk verksamhet för yngre barn, och mer specifikt om barns lek och lärande med särskild inriktning mot social rättvisa och genus. Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Mia Heikkilä (kuvassa), Ann-Christin Furu, Anette Hellman, Anne Lillvist ja Anna Rantala”

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: