Oikeus surra? Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa

Vieraskynässä Lasse Lipponen

Johdanto

Lauri roikkuu rukkasten verhoamin pienin käsin tiukasti kiinni päiväkodin rauta-aidassa. Haikea ja kaipaava nyyhkytys yltyy aika-ajoin eroahdistuksen täyteiseksi itkuksi. Lauri on aloittanut alle 3-vuotiaiden lasten ryhmässä 3 viikkoa sitten. Ryhmän opettaja seisoo Laurin vierellä ja lähestyy Lauria itkun suvantokohdissa kyykistyen. Opettaja kohottaa käsiään Lauria kohden syliin kutsuvasti ja sanoo lempeästi: ”Tulisit nyt. Tulisit syliin.” Lauri kääntää katseen pois ja sanoo itkun sekaisin sanoin, mutta ponnekkaasti: ”Emmä voi ku mä en oo tottunu”

Harva lapsi löytää sanoja ja merkityksiä surun, ahdistuksen ja kaipauksen kokemuksilleen. Laurin terävä tilannearvio on poikkeus myös aikuisten maailmassa. Kuten Pulkkinen (2017) toteaa, surun sanasto ja kielioppi eivät useinkaan vastaa eivätkä kuvaa surevien tosielämän kokemusta.

Positiivisesta eetoksesta vaikuttaa tulleen aikamme (moraalinen) imperatiivi. Monet tutkijat (Brinkmann, 2017; Bruckner, 2011; Ehrenreich, 2009; Pihlström, 2018) ovat kiinnittäneet huomiota, miten konsultit ja poliitikot kehottavat erilaisissa haastavissa elämäntilanteissa (esim. vakava sairaus, läheisen menettäminen, työttömäksi jääminen) olevia ihmisiä korjaamaan asennettaan, ja ajattelemaan positiivisesti – näin elämän ongelmat ratkeavat. Jopa pieniä, alakouluikäisiä lapsia vaaditaan kohdistamaan huomionsa ensisijaisesti positiivisiin asioihin, ja laatimaan esimerkiksi itselleen positiivinen ansioluettelo. 

Kuva Pixabay

Positiivisuuden eetoksen vallitessa, vaatimus surun peittämisestä ja kieltämisestä (‘ole reipas’ ‘ole hyväntuulinen’) voi helposti johtaa esimerkiksi ahdistukseen. Lisäksi, yhä useammin inhimilliset, kaikkia meitä koskettavat kärsimykset ja niihin liittyvät tunteet, kuten suru, nähdään jonakin sellaisena, joka tarvitsee diagnoosin ja mahdollisesti myös lääketieteellistä ja lääkinnällistä hoitoa (Brinkmann, 2017; 2018; Kofod & Brinkmann, 2017; Pulkkinen, 2017; Seppä, 2019).

Ihmisen elämään, niin aikuisen kuin lapsenkin, kuuluu kuitenkin sellaisten asioiden kohtaamista, jotka aiheuttavat ikävää, haikeutta ja surua. Kuten Filosofi Sami Pihlström (2018) toteaa, elämää eletään surun kautta, ei ilon. On ihmisen osa olla myös surun keskellä. Kuten Laurin tapaus osoittaa, läsnäolon ja olemassaolon merkityksellisyys kiteytyy vain poissaolon kautta (esim. lapsi aloittaa institutionaalisessa varhaiskasvatuksessa ja tuttu vanhempi/huoltaja on poissa), ja vain pimeys merkityksellistää valon (Pihlström, 2018).

Suru ja sureminen ihmisen elämässä

Suru on merkittävä asia eri ikäisten ihmisten elämässä. Se auttaa näkemään, mikä on itselle tärkeää – suru on esimerkiksi rakkauden ja kiintymyksen ‘hinta’. Suruun liittyy ikävää, halua kieltää tapahtunut, hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta, merkityksettömyyttä, ahdistusta, syyllisyyttä ja vihaakin. Suru voi olla myös kehollista: se laskee hartiat, tekee liikkeistä hitaita ja raskaita, keho käpertyy ‘kasaan’, päätä särkee, vatsa oireilee, tulee lihasjäykkyyttä ja esimerkiksi paniikkihäiriön oireita (Brinkmann, 2018; Pulkkinen, 2017; Suomen Mielenterveys Seura, 2019). Suru myös vaikuttaa siihen kuka olemme ja miten koemme itsemme (Pihlström, 2018; Pulkkinen, 2017). Suru ei koskaan ole vain yksilöllinen asia, vaan koskettaa aina myös koko surevan lapsen (myös aikuisen) ympärillä olevaa yhteisöä.

Suru on tyypillisesti määritelty normaaliksi reaktioksi menetykseen (läheisen kuolema, parisuhteen päättyminen, työpaikan menettäminen) (Gross 2016; Worden, 2018). Kansainvälisesti surua on tutkittu ja sanoitettu pääasiallisesti psykologisten ja lääketieteellisten teorioiden kautta (Gross, 2016; Worden, 2018). Nämä teoriat tarkastelevat ja käsitteellistävät surun pääasiassa yksilöllisenä tunteena. Näissä lähestymistavoissa surututkimus on kohdistunut kapeasti lähinnä läheistensä, ja erityisesti puolisonsa menettäneiden naisten suruun. ‘Vinoumaa’ on lisännyt se, että sekä julkista että asiantuntijapuhetta surusta ovat hallinneet naiset (Pulkkinen, 2017). 

Suomessa surua on toistaiseksi tutkittu hyvin vähän – tutkijoiden kiinnostus on kohdistunut ensisijaisesti  kuolemaan ja sitä ympäröivään historiaan. Pulkkisen (2017) mukaan aikaisempi kotimainen tutkimus on tarkastellut lapsensa menettäneiden surua, leskien surua, itsemurhamenetyksiä ja suremisrituaaleja verkkoympäristöissä. Tutkimusten perusteella tiedämme, että surussa, sen kokemisessa ja näyttämisessä on yksilöllistä variaatiota. Tiedämme myös, että surun voimakkuus vaihtelee ajassa ja paikassa. Uusin tutkimus antaa viitteitä siitä, että suru ei etene lineaarisesti tai ole vaiheittaista työtä, jonka läpi käytyään ihminen on selvinnyt surusta  (Brinkmann, 2017; Pulkkinen, 2017; Vähäkangas 2019). 

Vaikka surun kulttuurinen ulottuvuus on alettu huomioida aikaisempaa enemmän suomalaisessa tutkimuksessa, akateeminen kuva surun luonteesta ei edelleenkään näytä vastaavan tosielämän kokemusten kirjavuutta (Brinkman, 2017; Pulkkinen, 2017). Syyksi tähän voi nähdä sen, ettei vallitsevia surukäsityksiä ole juuri kyseenalaistettu: Akateeminen tutkimus ja puhe surusta (koskeepa se sitten aikuisia tai lapsia) kohdistuu edelleen yksilöön ja perustuu pääsääntöisesti vain psykologisen ja lääketieteellisen termistön varaan. Surun psykologisointi ja medikalisointi puolestaan johtaa helposti siihen, että suru on ihmisen sairaus, joka voidaan esimerkiksi lääkitä pois (Brinkmann, 2017; Pulkkinen, 2017). Psykologiset ja lääketieteelliset lähestymistavat tarjoavat kuitenkin suhteellisen vähän ymmärrystä surun kollektiivisesta ja kulttuurisesti normatiivisesta luonteesta. Suru ei myöskään ole jotain sellaista jota koetaan passiivisesti, vaan ihmiset harjoittavat aktiivisesti surua yrittämällä muuttaa sosiaalisia ja aineellisia olosuhteitaan (Brinkmann, 2017; 2018; Kofod & Brinkmann, 2017). Suru antaa myös toisille mahdollisuuden myötätuntoon – esimerkiksi lohduttamiseen. 

Kuva Pixabay

Oikeus surra

Viime vuosikymmenien aikana on käyttäytymistieteellisessä tutkimuksessa korostettu voimakkaasti lapsen oikeutta tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa (Clark, 2005; Freeman, 2000; Lipponen, Rajala, Hilppö & Paananen, 2016). Surututkimuksissa pienten lasten ääni, ja heidän tapansa elää ja sanoittaa surua puuttuu kuitenkin kokonaan: Lasten surua, ja sen ilmenemistä arkipäivässä, ei ole tutkittu Suomessa ollenkaan. Muutamat lapsen surua koskevat tutkimukset ovat kohdistuneet ensisijaisesti  kuoleman aiheuttamaan menetykseen (vanhemman/sisaruksen menetys). Esimerkiksi Suomalaisessa vuosittaisessa Surukonferenssissa (2009-2019), on ollut vain kolme esitystä, jotka käsittelevät erityisesti lasten surua, ja niissäkin surua tarkastellaan suhteessa kuolemaan. Lapsen surun tutkiminen, sen näkyväksi tekeminen lasten sanoittamana ja elämänä, sekä kulttuurisena ilmiönä on äärimmäisen tärkeää. Kuten Pulkinen (2017) toteaa, arvioimme usein lapsen surun aikuisen surua pienemmäksi ja lasten suru myös vaiennetaan helpommin. Aikuisella on lapseen verrattuna väljemmät edellytykset surra ilman valmiiksi pureskeltuja selityksiä ja perusteluja (Pulkkinen, 2017). Voimme kysyä, kenellä on oikeus surra yhteiskunnassamme, ja kenen ääni surussa ja suremisessa kuuluu ja tulisi kuulua.

Varhaiskasvatuksen näkökulmasta surua voisi olla mielekästä tarkastella esimerkiksi kattokäsitteenä/ilmiönä (Pulkkinen, 2017) useille eri tunteille (esim. ikävä, kaipuu, yksinäisyys, turvattomuus) ja suremisen käytännöille. Suru voi esimerkiksi syntyä tilanteessa, jossa pieni lapsi aloittaa päiväkodin ja joutuu olemaan erossa tutusta ja turvallisesta vanhemmasta/huoltajasta. Muita mahdollisia surua aiheuttavia tekijöitä lasten arjessa voivat olla vaikkapa kaveripiiristä ulkopuolelle jääminen, yksinäisyys, vanhemman itku ja tummien vaatteiden herättämät muistot hautajaisista, rakkaan lelun rikkoutuminen/katoaminen ja ryhmän vaihtaminen. Lasten surua olisi tärkeä tarkastella vuorovaikutuksellisena ja monikulttuurisena ilmiönä, lasten päiväkotielämän arjessa – onhan institutionaalinen varhaiskasvatus yhteiskunnallisesti ja kasvatuksellisesti merkittävä konteksti (Karila, 2016; Sylva, et al., 2004), jossa monet lapset viettävät suuren osan päivästään. 

Uusi tutkimushankkeemme, “Oikeus surra? Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa”, jatkaa aikaisemmin aloittamaamme tutkimusta, ‘Myötätunnon rakentuminen varhaiskasvatuksen arjessa’ (2016-2020, Suomen Akatemia, ks. esim. Lipponen, Rajala & Hilppö, 2018; Rajala, Kontiola, Hilppö & Lipponen, painossa). Siinä olemme tarkastelleet erityisesti mielipahan ja siihen liittyvän lohduttamisen, auttamisen, jakamisen ja mukaan ottamisen käytäntöjä. Tässä hankkeessa laajennamme ja syvennämme ymmärrystä erityisesti surun problematiikasta ja tuotamme siihen liittyen uutta tietoa. 

Tutkimuksemme teoreettinen viitekehys surun tutkimiseen on sosiokulttuurinen. Tästä näkökulmasta suru – kuten muukin ihmisten toiminta, kognitiiviset toiminnot ja tunteet – ymmärretään kulttuurin, sosiaalisten käytäntöjen ja materiaalisen maailman välittäminä (Säljö 2004; Vygotsky 1986). Sosiokulttuurisesta näkökulmasta on tärkeä tutkia toimintaa arjen tilanteissa eikä vain esimerkiksi kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa. Näin voidaan ymmärtää niitä sosiaalisia suhteita ja kulttuurisia käytäntöjä, joiden varassa ihmiset toimivat. 

Tutkimme lasten surua kolmella ulottuvuudella: Suru ja suremisen käytännöt, surun sanasto ja surun kehollisuus. Tarkemmin kysymme esimerkiksi: Millaisia käytäntöjä, rituaaleja tai välineitä suremisen ilmaisussa käytetään/ilmenee? Millä tavalla lasten suru oikeutetaan tai miten sen oikeutus kiistetään (normatiivisuus)? Millaisia lohduttamisen, ja kannattelevan kohtaamisen käytäntöjä esiintyy ja kehitetään? Miten surusta puhutaan ja sitä sanoitettaan? Millaisia kehollisen ilmaisun muotoja suru saa? 

Erityisesti koetamme tarkastella surua (ikävää ja haikeutta) lasten näkökulmasta ja antaa heidän äänensä kuulua surun, ikävän ja haikeuden kokemisessa ja ymmärtämisessä. Lasten äänen kuulemisen lisäksi haastattelemme myös päiväkotien henkilökuntaa ja vanhempia ja heidän käsityksiään lasten surusta. Olemme aloittaneet videoaineiston keruun pienten lasten päiväkodin aloituksesta eräässä Helsinkiläisessä monikulttuurisessa päiväkodissa. Alustavat havaintomme osoittavat, että esim. päiväkodin aloitukseen ja kaveriryhmän ulkopuolelle jäämiseen liittyy voimakkaita emootiota. Kuten Sami Pihlström (2018) kauniisti toteaa, “Suru on kuin kehys, jonka sisällä ilokin pääsee loistamaan”. 

Kuva Pixabay

Lähteet

Brinkmann, S. (2017). The Culture of Grief. https://www.kommunikation.aau.dk/digitalAssets/268/268233_the-culture-of.grief.pdf. Haettu 30.08.2019. 

Brinkmann, S. (2018). The grieving animal: Grief as a foundational emotion. Theory & Psychology,  193–207.

Bruckner, P. (2011). Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy. Princeton: Princeton University Press. 

Clark, A. (2005). Listening to and Involving Young Children: A Review of Research and Practice.” Early Child Development and Care, 175, 489–505.

Ehrenreich, B. (2009). Bright-sided: How Positive Thinking Is Undermining America. New York: Metropolitan Books. 

Freeman, M. (2000).The Future of Children’s Rights.” Children & Society, 14, 277–293.

Gross, R. (2016). Understanding grief. London, UK: Routledge.

Karila, K. (2016). Vaikuttava varhaiskasvatus. Opetushallitus. Raportit ja selvitykset 2016:6. 

Kofod, E. H. & Brinkmann, S. (2017). Grief as a normative phenomenon: The diffuse and ambivalent normativity of infant loss and parental grieving in contemporary Western culture. Culture & Psychology,  23, 519–533.

Lipponen, L., Rajala, A., Hilppö, J. & Paananen, M. (2016). Exploring the foundations of visual methods used in research with children. European Early Childhood Education Research Journal 24,  936–946.

Lipponen, L., Rajala, A. & Hilppö, J. (2018). Compassion and Emotional Worlds in Early Childhood Education. In Pascal, C., A. Bertram, and M. Veisson (ed.). Early Childhood Education and Change in Diverse Cultural Contexts. New York: Routledge, p. 168-178.

Pihlström, S. (2018). Ota elämä vakasti. Negatiivisen ajattelijan käsikirja. Helsinki: NTAMO.

Pulkkinen, M. (2017). Surun sylissä. Suomalaisten kokemuksia menetyksistä. Helsinki: Kustantamo S&S. 

Rajala, A., Kontiola, H., Hilppö, J., & Lipponen, L. (Painossa). Lohdutustilanteet ja myötätuntokulttuuri alle kolmivuotiaiden päiväkotiryhmässä. Kasvatus.

Seppä, L. (2019). Mielin määrin sairauksia: näin ylidiagnoosit luokittelevat terveitä sairaiksi. Helsingin Sanomat, 07.10.2019.

Suomen Mielenterveys Seura (2019). Suru. https://mieli.fi/fi/esitteet/suru. Haettu, 31.08.2019.

Sylva, K., E. Melhuish, P. Sammons, I. Siraj-Blatchford and B. Taggart. 2004. The Effective Provision of Preschool Education (EPPE) Project. Technical Paper 12: the final report. Effective Pre-school Education. London: Department for Education and Skills & Institute of Education, University of London.

Säljö, R. (2004). Oppimiskäytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma. Helsinki: WSOY. 

Vygotsky, L. S. (1986). Thought and language. Cambridge, MA: MIT Press

Vähäkangas, A. (2019). Suo­ma­lais­ten su­re­mi­nen on muut­tu­nut: lu­te­ri­lai­suu­den rin­nal­le nouse­vat tun­tei­den näyt­tä­mi­nen ja su­ru­ri­tu­aa­lien per­so­noin­ti. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/hyvinvointiyhteiskunta/suomalaisten-sureminen-on-muuttunut-luterilaisuuden-rinnalle-nousevat-tunteiden-nayttaminen-ja-sururituaalien-personointi Haettu 31.08.2019.

Worden, J. W. (2018). Grief counselling and grief theraphy. A handbook for the mental health practitioner. New York: Springer. 

Ensi viikolla vieraskynässä Lasse Lipponen

Lasse Lipponen (KT) on kasvatustieteen professori (varhaiskasvatus). Hänellä on tällä hetkellä kolme tutkimus-ja kehittämishanketta johdettavanaan: Myötätuntokulttuurien rakentuminen varhaiskasvatuksen arjessa (Suomen Akatemia, 2016 -2020), Empatian ja myötätunnon laajenevat kehät varhaiskasvatuksessa (Opetushallitus, 2019-2020) sekä ‘Pikku-Norssi’ (varhaiskasvatuksen harjoittelujen kehittäminen, Opetus ja kulttuuriministeriö, 2019-2020). Lasse on palkittu opettaja (Helsingin Yliopiston Hyvä Opettaja -palkinto), ja suosittu luennoitsija. Hänellä on runsaasti myös erilaisia kansainvälisiä tehtäviä.

”Et ei sitä huvitteluiltahoitoo eikä viikonloppuhoitoo pystytä järjestämään” – Epäsäännölliset hoitoajat ja varhaiskasvatuksen merkitykset

Vieraskynässä Anna Siippainen

Varhaiskasvatus ja esiopetus ovat merkittävä osa suomalaista nykylapsuutta. Viimeistään esiopetusvaiheessa varhaiskasvatuksen instituutiot tavoittavat lähes kaikki kuusivuotiaat lapset. Varhaiskasvatuksella ja työelämällä on ollut Suomessa historiallisesti tiivis yhteys (esim. Eerola-Pennanen, Vuorisalo & Raittila 2017). Viime vuosina varhaiskasvatus on tunnistettu laajasti elinikäisen oppimisen ensimmäiseksi portaaksi, ja varhaiskasvatuksen merkitys nousee esiin niin taloustieteilijöiden kuin poliitikkojen puheissa. Yhä edelleen työelämän ja varhaiskasvatuksen välinen sidos on vahva – mahdollistaahan varhaiskasvatus monen huoltajan osallistumisen työelämään. Kytkös näkyy esimerkiksi siten, että samanaikaisesti epätyypillisen työn yleistymisen kanssa on vuorohoito maltillisesti lisääntynyt jo usean vuoden ajan (Varhaiskasvatus 2016 – Kuntakyselyn osaraportti). Vuonna 2017 vuorohoidossa olevien lasten määrä kasvoi kuuden suurimman kunnan tilastoinneissa edelleen Oulussa ja Turussa (Forsell 2019, 27). Miettisen ja Rotkirchin (2012) mukaan epätyypilliset työajat ovat yleistyneet erityisesti äitien keskuudessa.

Jatka lukemista ””Et ei sitä huvitteluiltahoitoo eikä viikonloppuhoitoo pystytä järjestämään” – Epäsäännölliset hoitoajat ja varhaiskasvatuksen merkitykset”

Ensi viikolla vieraskynässä Anna Siippainen

Anna Siippainen (Kuva Martti Minkkinen)

Esittely

Anna Siippainen toimii yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa sekä arviointiasiantuntijana Kansallisessa koulutuksen arviointikeskus Karvissa. Siippainen väitteli varhaiskasvatustieteestä vuonna 2018. Hänen väitöskirjansa käsitteli lasten ja aikuisten välisiä suhteita vuoropäiväkodissa. Siippainen työskentelee CHILDCARE-hankkeessa, jossa tarkastellaan tasa-arvon ja eriarvoisuuden kysymyksiä suomalaisessa varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon järjestelmissä. Hankkeessa yksi Siippaisen kiinnostuksen kohteista liittyy perheisiin, joissa tehdään epätyypillistä tai -säännöllistä työtä. Myös Karvissa työtehtävät liittyvät suomalaiseen varhaiskasvatuksen ja lastenhoidonjärjestelmiin ja hän on mukana arvioimassa viisivuotiaiden maksuttoman varhaiskasvatuksen kokeilua.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Anna Siippainen”

”Otan lapsen syliin ja lohdutan, ja toivon että vanhempi luottaa minuun” – Mentalisaatio lapsen kehitystä suojaavana tekijänä siirtymävaiheessa kotihoidosta varhaiskasvatukseen

Vieraskynässä Nina Mellenius 

Lapsen erokokemus vaatii kannattelua

Pienen lapsen aloitusvaihe päiväkodissa vaatii vanhemmalta ja varhaiskasvatuksen työntekijältä  pyrkimystä eläytyä lapsen kokemukseen erota vanhemmastaan sekä liittyä uuteen aikuiseen ja lapsiryhmään. Otsikko on lainaus erään varhaiskasvatuksen hoitajan haastattelusta ja siinä kiteytyy hyvin vuorovaikutustilanne, jossa ovat mukana lapsi, vanhempi ja varhaiskasvatuksen ammattilainen. Tässä tekstissä varhaiskasvatuksen työntekijällä ja ammattilaisella tarkoitetaan kaikkia niitä varhaiskasvatuksessa toimivia ammattihenkilöitä, jotka työssään kohtaavat kotoa päiväkotiin siirtyviä taaperoikäisiä lapsia ja heidän vanhempiaan. Työntekijöiden koulutustausta voi vaihdella opistotasosta korkeakouluun, ja heidän ammattinimikkeitä voivat olla muun muassa varhaiskasvatuksen opettaja, varhaiskasvatuksen hoitaja tai avustaja. 

Jatka lukemista ””Otan lapsen syliin ja lohdutan, ja toivon että vanhempi luottaa minuun” – Mentalisaatio lapsen kehitystä suojaavana tekijänä siirtymävaiheessa kotihoidosta varhaiskasvatukseen”

Ensi viikolla vieraskynässä Nina Mellenius

Nina Mellenius

Nina Mellenius toimii Turun yliopistossa väitöskirjatutkijana ja jatko-opiskelijana OPPI-tohtoriohjelmassa, tutkien mentalisaatiota lapsen kehitystä suojaavana tekijänä siirtymävaiheessa kotihoidosta varhaiskasvatukseen. Hän toimii myös kehittämispäällikkönä MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiössä. 

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Nina Mellenius”

Aikuinen on yhteisöllisen leikin keskushahmo taaperoryhmässä

Vieraskynässä Annukka Pursi

Taaperoita koskevan tutkimustiedon merkitys korostuu suomalaisen varhaiskasvatuksen kehittämisessä juuri nyt. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) 6.9.19 julkaisema laadunarviointiraportti, Varhaiskasvatuksen laatu arjessa: Varhaiskasvatussuunnitelmien toteutuminen päiväkodeissa ja perhepäivähoidossa (Repo ym., 2019), nostaa yhdeksi keskeiseksi varhaiskasvatuksen kehittämiskohteeksi taaperopedagogiikan. Varhaiskasvatuksen henkilöstön tekemä itsearviointi osoittaa, että taaperoryhmien toiminnassa ei henkilöstön mukaan voida aina toteuttaa esimerkiksi leikkipedagogiikkaa, taidekasvatusta, kielellisesti rikasta vuorovaikutusta tai tutkimiseen kannustavaa toimintaa kansallisen (ja paikallisen) varhaiskasvatussuunnitelman velvoittamilla tavoilla. Osa henkilöstöstä kokee, että jos lapsi ei vielä puhu, hänen kanssaan ei voida käydä vastavuoroisia keskusteluja (Repo ym., 2019, 97). Arviointiraportin tulokset kertovat taaperopedagogiseen osaamiseen liittyvistä puutteista ja täydennyskoulutustarpeista, joiden taustalla olevat syyt ovat moninaiset ja monitasoiset. Tässä kirjoituksessa syvennyn syiden analysoinnin sijaan tarkastelemaan tutkimusperustaista tietoa taaperoryhmien leikkipedagogiikasta ja erityisesti aikuisen roolista leikin rakentamisessa, ylläpitämisessä ja rikastamisessa.

Jatka lukemista ”Aikuinen on yhteisöllisen leikin keskushahmo taaperoryhmässä”

Ensi viikolla vieraskynässä Annukka Pursi

Annukka Pursi

Esittely:

Annukka Pursi työskentelee väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Annukan tutkimus kohdistuu aikuisten ja lasten väliseen leikkiin, hoivaan, alle 3-vuotiaiden lasten pedagogiikkaan ja päiväkodin aloittamiseen. Annukan väitöskirja Yhteisen ymmärryksen rakentuminen aikuisten ja lasten välisessä leikissä: Aikuisen roolit ja pedagogiset käytänteet varhaiskasvatuksen taaperoryhmässä esitetään julkisesti tarkastettavaksi Helsingin yliopistossa tänään perjantaina 27.9.2019 klo 12.00.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Annukka Pursi”

Millaista on varhaiskasvatuksen matematiikka eli ”pikkumatikka” ja miksi sitä tarvitaan?

Vieraskynässä Minna Hannula-Sormunen

“Oppimiseen vaikuttaa merkittävästi kuinka ”lukumäärätietoinen” ympäröivä kulttuuri ja lapsen kasvuympäristö on”

Esimerkki 1:

Varhaiskasvatuksen opettaja: Niitä tulee niinku koko aika tämmöisiä niinku tänäänki, että mitä tämä maksaa tämä näkkileipä…Ja me oltiin tuolla luontopolulla ja mentiin meren rantaan ja siellä oli emo, äitilintu ja sillä poikasia perässä. Ja kato, ihana pikkanen tuolla ja pla pla plaa ja mä että montako poikasia on? Itteki huomas, että niitä oli tosi vaikea laskea kun ne koko ajan liikkui ja vaihtoi paikkaa ja ne oli samannäköisiä ja meni näin ja ne poikaset uis siinä vedessä ja vaihto paikkaa. Ittekki ihmetteli, että onko niitä kuus vai seittemän ja ihan  oikeesti me kauan katottiin ja laskettiin niitä ja sitten oli ihanan herkullinen hetki, että eiks oo vaikea niitä laskea, että miten se nyt onkin niin vaikea? No kun ne vaihtaa paikkaa ja on samannäkösiä ja mä siihen, että niinpä onki ja miten me saatais ne hyvin laskettua. – Jos ne uis tossa jonossa, olis kaikki helpompi laskea. Ja sitten kun ne meni lähemmäs rantaa, joku sanoi: Ja jos ne nyt nousis tonne rantaan, niin meidän olis helpompi kun siinä ne ei vaihda näin paikkaa. Siis sitä kesti vaikka kuinka kauan ja nää linnut oli siinä ja sitä matikkaa väännettiin ja käännettiin siinä. 

Jatka lukemista ”Millaista on varhaiskasvatuksen matematiikka eli ”pikkumatikka” ja miksi sitä tarvitaan?”

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggers like this: