Kun ympäristö kuormittaa – aistisäätelyn haasteiden huomioiminen päiväkotiympäristössä

Vieraana Larissa Strodel – Paananen

Tämä blogikirjoitus perustuu pro gradu -tutkimukseeni, jossa selvitin vanhempien näkemyksiä siitä, minkälaisia valmiuksia päiväkodeilla on tunnistaa ja tukea aistisäätelyn haasteita. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisin menetelmin. Aineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella, jonka vastaajiksi valikoituivat lumipallo-otannalla vanhemmat, joiden lapsilla on tavallista arkea vaikeuttavia aistisäätelyn haasteita. Tutkimus analysoitiin sisällönanalyysin ja narratiivien analyysin avulla. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä toimii Jean Ayresin teoria sensorisen integraation häiriöstä.Sensorisella integraatiolla tarkoitetaan aistitiedon käsittelyä, lajittelua ja jäsentelyä käyttöä varten. 

Huonosti toimiva aistisäätely kuormittaa

Kun aistitiedon käsittelyssä on vaikeuksia, kyseessä on keskushermoston toimintahäiriö, jolloin aivot eivät pysty käsittelemään aisteilta saatuja viestejä. Kun aivot eivät käsittele aistitietoa oikein, voi tavallisen arjen sietäminen ja oppiminen olla vaikeaa. Vaatteet voivat ärsyttää, ruokailussa voi olla haasteita, läheisyys saattaa tuntua inhottavalta ja äänet häiritsevät keskittymistä. Tavallinen päiväkotipäivä voi olla poikkeuksellisen kuormittava. Lapsi tarvitsee ymmärrystä, tukea ja kanssasäätelyä. Aistisäätelyn vaikeuksissa kanssasäätely voi olla esimerkiksi aistitulvan vähentämistä aurinkolaseilla, kuulosuojaimilla tai valojen himmentämisellä. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän hän tarvitsee säätelyynsä apua. Joskus kuormitus näkyy vasta kotona ja eräs vastaaja kertoi lapsen olevan päiväkotipäivän jälkeen aivan loppu. 

“Vaatteiden pukemisessa on hyvin tarkka miltä ne tuntuvat. Vaatteiden tulee olla tietyllä tavalla ja ne tulee pukea tutussa ja turvallisessa järjestyksessä.”

Lapsi voi reagoida aistimuksiin yliherkästi, heikosti tai joihinkin herkästi ja joihinkin heikosti. Vaikeudet esiintyvät usein kosketuksen, liikkeen ja asennon aistimisessa. Tuntoaistimuksiin ja etenkin vaatteisiin liittyvät haasteet nousivat esille graduni kyselyssä. Saumat voivat ärsyttää, pesulaput kutittaa ja vain yhdenlaiset kengät kelpaavat. Lapsi voi olla myös valikoiva ruoan suhteen, suosia vain tiettyjä ruokia ja koostumuksia. Aistisäätelyn käsittelyn vaikeus voi näkyä myös muun muassa tarkkaavaisuuden pulmana, ylivilkkautena, kielellisinä vaikeuksina, syömisongelmina, oppimisvaikeuksina, unihäiriöinä, leikkitaitojen haasteena, itsesäätelyn tai tunnesäätelyn haasteina tai käyttäytymisen ongelmana (Kranowitz 2004; Ayres 2008). Lisäksi tutkimuksessani nousi esille erityisesti väsyminen ja kuormittuminen. Haasteet ovat erilaisia eri lapsilla, ja haasteet voivat ilmetä erilaisina eri ympäristöissä, mikä vaikeuttaa vaikeuden tunnistamista. Tällä gradullani halusin herätellä ajatusta siitä, että oppimisen vaikeuksien tai huonon käyttäytymisen taustalta voi löytyä aistisäätelyn haasteita.

“Iso ryhmäkoko, meteli ja hälinä häiritsevät kovasti… Siirtymät hankalia, koska tilanne ja paljon lapsia samassa pienessä tilassa. Levottomuus ja keskittymisongelmat, joskus impulsiivinen käytös toisia lapsia kohtaan tilanteissa, joissa on paljon kuormitusta.”

Kuvituskuva: Pixabay

Vanhempien leimaamisen kokemukset

Omien ajatuksien kanssa saa jäädä melko yksin ja itse olen hakenut tietoa aktiivisesti, kyllähän ne ”olenko aiheuttanut tämän” ja ”olenko vaan niin huono vanhempi” ajatukset pyörii välillä enemmän välillä vähemmän.”

Tutkielmani tulosten mukaan vanhempien näkökulmasta päiväkodeilla on heikot valmiudet kohdata aistisäätelyn haasteita. Saatu tuki koettiin riittämättömäksi ja osa vanhemmista kertoi, etteivät tiedä, mitä tukea lapsi saa. Analyysivaiheessa graduni keskeisimmäksi teemaksi nousi syyllistäminen ja leimaamisen kokemus. Haasteiden ymmärtäminen oli vaihtelevaa. Suurin osa vastaajista oli kokenut päiväkodin puolelta leimaamista ja ongelman vähättelyä. Turhautumisen tunne nousi useissa vastauksissa esille. Oksanen & Sollasvaara (2019, 14) kirjoittavat näkymättömän vamman pulmallisuudesta. Erilaisuutta vierastetaan ja lapsia pidetään huonosti kasvatettuina. Näkymättömään vammaan on vaikea suhtautua ja niitä on vaikea ymmärtää. Lähestyin leimaamisen kokemusta narratiivisesta näkökulmasta ja tutkin leimaamisen kokemuksia kertomuksina kasvatuksesta. 

Tutkielmani tulosten mukaan vanhempiin kohdistunut syyllistäminen liittyi kasvatukseen, kuriin, kotioloihin tai vanhemmuuteen. Syyllistäminen oli lähinnä sanallista syyttelyä ja vähättelyä. Vanhemmat kertoivat saaneensa kuulla haasteiden johtuvan lapsen vallankäytöstä, uhmakkuudesta ja huonoista tavoista. Rajattomuudesta syyllistäminen esiintyi hyvin monessa vastauksessa.

Lapsen leimaaminen näkyi kertomuksissa rankaisemisena, eristämisenä ja negatiivisena palautteena. Rankaisukeinoina käytettiin lähinnä eristämistä ja pakottamista. Eristäminen oli ulkopuolelle jättämistä, toiseen tilaan siirtämistä tai esimerkiksi heijastinliivillä leimaamista. Yksi vastaajista mainitsi jäähypenkin rangaistuksena. Useampi vastaaja kertoi pakkosyöttämisestä. Lapset esiintyvät kertomuksissa heikompina, tyhminä, hitaina, huonoina ja erilaisina. Vastaukset kertovat surullista kertomusta erilaisuudesta ja siitä, miten siihen suhtaudutaan. Eräs vastaajista kertoi päiväkodin työntekijän sanoneen, että hänen lapsensa on päiväkodin huonoin lapsi. Leimaamisen kokemukset olivat yhteneväiset aiempien tutkimusten kanssa (Vuori ym. 2017; doReis ym. 2010).Vanhempien kokemusten mukaan lisäkoulutukselle on tarve

Kuvituskuva: Pixabay

Juu olisi edes joku lyhyt pamfletti, että tämmöisiä lapsia on! Ja, että ne ei johdu ”kotioloista” ja asiaa voidaan pahentaa omalla tietämättömyydellä todella paljon.”

On äärimmäisen tärkeää, miten yhteistyötä tehdään ja millaista päivittäistä keskustelua vanhempien kanssa käydään. Positiivinen, myönteinen ja ymmärtäväinen suhtautuminen koettiin tutkielmassani vanhemmuutta tukevaksi toimintamalliksi, ja silloin myös ohjeiden ja neuvojen vastaanottaminen oli helpompaa. Ymmärtämisen kokemus ja positiivinen suhtautuminen lapseen tuntuivat olevan suoraan yhteydessä kokemukseen tuen toteutumisesta. Niin ikään negatiivinen suhtautuminen johti vanhempien kokemuksissa leimaamisen ja syyllistämisen tunteeseen. Positiivisella vuorovaikutuksella on Pakarisen ym. (2020) tutkimusten mukaan kauaskantoiset seuraukset. Opettajien asenteiden ja ymmärtämisen merkitys nousivat esille myös Sandbergin & Harju-Luukkaisen (2017) tutkimuksessa. Suurin osa tutkielmani kyselyyn vastaajista osasi luetella päiväkodissa tehtyjä järjestelyitä, vaikka tuki kaiken kaikkiaan koettiinkin liian vähäiseksi. Vanhempien kokemusten mukaan päiväkodeissa tiedetään huonosti aistisäätelyn vaikeuksista, ja lisäkoulutukselle on vanhempien kokemusten mukaan suuri tarve. 

“Tuntui hyvältä niin lapsesta kuin vanhemmastakin, että henkilökunta on kiinnostunut ja haluaa ymmärtää.”

Lähteet:

Ayres J.A. (2008). Aistimusten aallokossa Sensorisen integraation häiriö ja terapia. PS-kustannus.

dosReis, S., Barksdale, C. L., Sherman, A., Maloney, K., & Charach, A. (2010). Stigmatizing experiences of parents of children with a new diagnosis of ADHD. Psychiatric Services, 61(8), 811−816. 

Kranowitz, C. (2004). Tahatonta tohellusta. PS-kustannus.

Pakarinen, E., Lerkkanen, M-K., Viljaranta, J. & von Suchodoletz, A. (2020) Investigating Bidirectional Links Between the Quality of Teacher–Child Relationships and Children’s Interest and PreAcademic Skills in Literacy and Math. Child Development.

Oksanen, J. & Sollasvaara R. (2019). Esteille hyvästit! Opas autismikirjon sekä adhd-ja tourette oireisten lasten kasvattajille. Autismisäätiö.

Sandberg, E. & Harju-Luukkainen, H. (2017). ”Opettajan asenne heijastui suoraan oppilaan koulumenestykseen” Riittävät ja riittämättömät tukitoimet koulussa ADHD-perheiden näkökulmasta viime vuosien aikana. NMI BULLETIN 2/2017.

Vuori M., Tuulio-Henriksson A.& Autti-Rämö I. (2017). Vanhemmuuteen liittyvät huolenaiheet ja psyykkinen hyvinvointi neuropsykiatrisesti oireilevien lasten huoltajilla. Kuntoutus 2017, 3–4: 20–33.

Avainsanat: pro gradu, gradu, aistisäätely, aistisäätelyn haasteet, sensorisen integraation häiriö, aistisäätelyn vaikeudet, varhaiskasvatus

Ensi viikolla vieraskynässä Larissa Strodel-Paananen

Kuva: Nuuti Paananen

Larissa Strodel-Paananen on kasvatustieteen (varhaiskasvatus) maisteriopiskelija ja varhaiskasvatuksen erityisopettaja.  Larissa työskentelee tällä hetkellä erityisryhmän erityisopettajana ja varhaiskasvatusyksikön varajohtajana espoolaisessa päiväkodissa. Ensi viikon kirjoituksessa Larissa käsittelee aistisäätelyn haasteita pro gradu -tutkimuksensa pohjalta. 

Larissa pitää tärkeänä aistisäätelyn haasteiden esille tuomista ja herättelee ajatusta siitä, että käyttäytymisen ja oppimisen vaikeuksien taustalta voi löytyä aistitiedon käsittelyn haasteita. Kun aistisäätely ei toimi niin kuin pitäisi, voi ihan tavallinen arki olla kuormittavaa. Silloin keskittyminen, itsesäätely ja oppiminen voi olla vaikeaa. Gradussa aihetta lähestyttiin vanhempien näkökulmasta ja selvitettiin, miten aistisäätelyn haasteita on vanhempien kokemusten mukaan tunnistettu ja tuettu päiväkotiympäristössä.

Osallisuuden toimintakulttuuri antaa tilaa lasten kerronnalle ja aloitteille

Vieraana Elina Weckström

Osallisuus on tullut yhteiskunnallisesti merkittävään roolin lapsen oikeuksien sopimuksen myötä (YK, 1989). Lasten osallisuutta on tutkittu jo parin vuosikymmenen ajan (ks. esim. Hart, 2013; Turja, 2011; Venninen & Leinonen, 2013). Osallisuus on keskeisesti läsnä myös varhaiskasvatuksen ohjaavissa asiakirjoissa kuten varhaiskasvatuslaissa (540/2018) ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (OPH, 2018). Tästä huolimatta useissa sosiaalisen median keskusteluissa lasten osallisuus koetaan varhaiskasvatuksessa hankalaksi. Myös monet tutkimukset osoittavat, että lasten osallisuus päiväkodissa ei välttämättä toteudu (Kangas, 2016; Kirby, 2020; Virkki, 2015).

Tässä blogikirjoituksessa hyödynnän esitarkastuksessa olevan väitöskirjani toista osatutkimusta (Weckström ym., 2020), jossa tarkastellaan osallisuuden toimintakulttuurin rakentamista päiväkodin henkilöstön näkökulmasta. Tarkastelen osallisuutta lasten ja henkilöstön kohtaavana ja vastavuoroisena toimintana, jossa kaikilla yhteisön jäsenillä on mahdollisuus tulla kuulluksi, tehdä aloitteita, ilmaista mielipiteensä ja vaikuttaa toimintaan (ks. esim. Clark, 2005; Karlsson, 2020; Weckström ym., 2017). Osallisuuden toimintakulttuurilla tarkoitan lasten kiinnostuksen kohteet ja aloitteet huomioivan toiminnan vakiintumista päiväkotiin (Karlsson, 2014; Kirby ym., 2003; Weckström ym., 2021). 

Jatka lukemista ”Osallisuuden toimintakulttuuri antaa tilaa lasten kerronnalle ja aloitteille”

Ensi viikolla vieraskynässä Elina Weckström

KM Elina Weckström viimeistelee väitöskirjaansa Itä-Suomen yliopistoon aiheenaan Sosiaalisesti kestävän osallisuuden toimintakulttuurin rakentaminen varhaiskasvatuksessa. Nykyisessä työssään Touhula-päiväkotien laatu- ja varhaiskasvatusjohtajana hän saa päivittäin työskennellä varhaiskasvatuksen laadun ja pedagogiikan kehittämiseksi, sekä tehdä yhteistyötä varhaiskasvatuksen ammattihenkilöstön, päiväkodin johtajien ja useiden varhaiskasvatuksen sidosryhmien kanssa.

Blogikirjoituksessaan Elina käsittelee osallisuuden toimintakulttuurin rakentamista varhaiskasvatuksen henkilöstön näkökulmasta. Kirjoitus perustuu hänen esitarkastuksessa olevaan väitöskirjaansa. Väitöstutkimuksen vaiheita, Elinan ajatuksia sekä lasten ja henkilöstön kanssa tekemiä oivalluksia voi seurata Lapsinäkökulmablogista: https://lapsinakokulma.wordpress.com/author/elinaweckstrom/

Stressaantuvatko taaperot aloittaessaan varhaiskasvatuksessa?

Vieraana Eira Suhonen

Taaperoikäiset lapset (1-3 vuotiaat) ovat olleet tutkimuksen keskiössä vain harvoin varhaiskasvatuksessa. Perinteisesti on ajateltu, että varhaiskasvatukseen liittyvät opetussuunnitelmat ja varhaiskasvatuksen pedagogiikka koskettavat vain leikki-ikäisiä ja esiopetusikäisiä lapsia. Olen koko lasten parissa tekemäni työhistoriani ajan, joka alkoi harjoittelijana Suomen Punaisen Ristin puhehäiriölasten kuntoutuskodissa vuonna 1975, ihmetellyt sitä miksi pienten lasten opetuksen merkitystä on jäänyt vähäiseksi ja sitä tulisi varhaiskasvatuksessa kehittää. Toisaalta ymmärrän, että lisääntynyt tieto lapsen kehityksestä, erityisesti aivojen kehittymisestä, on nostanut myös taaperoiden kasvatuksen ja opetuksen keskustelun ja tutkimuksen kohteeksi.  Blogissani tarkastelen taaperoiden varhaiskasvatuksessa aloittamista ja siihen liittyviä näkökulmia. Sen jälkeen kirjoitan tutkimuksiimme perustuvista tuloksista taaperoiden taidollisista ja biologisista eroavaisuuksista varhaiskasvatuksen alkutaipaleella.

Jatka lukemista ”Stressaantuvatko taaperot aloittaessaan varhaiskasvatuksessa?”

Ensi viikon vieraskynässä Eira Suhonen

FT, dosentti Eira Suhonen työskentelee erityispedagogiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Suhosen tutkimus suuntautuu varhaiserityiskasvatuksen ja lasten stressin säätelyn, kehityksen ja oppimisen tutkimukseen. Erityisesti leikin merkitys erityistä tukea tarvitsevien lasten oppimisympäristöissä on ollut tutkimuksen kohteena ja Suhonen on ollut mukana kansainvälisessä yhteistyöverkossa TD COST Action TD1309, Play for Children with Disabilities (2015-2018). Yhteistyöverkossa on tutkittu erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten osallisuutta ja mahdollisuutta leikkiin erilaisissa asumis- ja oppimisympäristöissä. Suhonen on yhdessä professori Nina Sajaniemen ja hänen johtamansa tutkimusryhmän kanssa tehnyt monitieteistä tutkimusta lasten stressin säätelystä ja oppimisesta jo vuodesta 2008 alkaen. Kiinnostus erityisesti taaperoikäisten (1 – 3 vuotiaat) lasten tutkimiseen ja taaperopedagogiikan kehittämiseen alkoi väitöstutkimuksesta Erityistä tukea tarvitsevan taaperon sopeutuminen päiväkotiryhmään (2009). Väitöskirjan tulosten pohjalta aloitettiin tutkimusryhmässä kehittää PedaSens –ohjelmaa, josta tohtorikoulutettava Sivi Harkoma tekee väitöskirjaansa.

Blogikirjoitus käsittelee pitkittäistutkimustamme ”Taaperot varhaiskasvatuksessa” jossa seurattiin, vuosina 2012-2014 varhaiskasvatuksessa aloittaneiden, taaperoiden biologisten- ja ympäristötekijöiden vaikutusta lapsen kehittyvään stressin säätelyyn ja oppimiseen 2-3 vuoden ajan. Tässä kirjoituksessa keskitytään erityisesti varhaiskasvatuksessa aloittamiseen. Blogi perustuu pitkälti tutkimushankkeen ensimmäiseen artikkeliin Children’s biological givens, stress responses, language and cognitive abilities and family background after entering kindergarten in toddlerhood (Suhonen ym., 2018). 

Luontoaltistus päiväkodeissa edistää kaupunkilaislasten immuunitasapainoa

Kuva: Aki Sinkkonen

Vieraana Marja Roslund

Lasten immuunijärjestelmän häiriöt, kuten allergiat, astma, atopia ja tyypin 1 diabetes ovat lisääntyneet kaupungistuneissa yhteiskunnissa (Hanski ym., 2012; Kondrashova ym., 2013). Yhtenä syynä tähän on korkea hygieniataso, urbaani elämäntyyli ja riittämätön luontokosketus, jotka yksipuolistavat elimistön mikrobistoa (Hanski ym., 2012; Rook, 2009; Roslund ym., 2020). 

Päiväkotilasten immuunijärjestelmän säätely voi parantua jo yhden kuukauden aikana

Vertailevissa tutkimuksissa on aikaisemmin todettu, että luonnon kanssa kosketuksissa olevilla maaseudun lapsilla on pienempi todennäköisyys sairastua immuunijärjestelmän häiriöistä johtuviin sairauksiin (Kirjavainen ym., 2019; Stein ym., 2016). Tuore tutkimuksemme paljastaa, että päiväkotilasten immuunijärjestelmän säätely voi parantua jo yhden kuukauden aikana, kun monimuotoinen luonto tuodaan päiväkotipihaan (Roslund ym., 2020). Tutkimuksessa asvaltoiduille, laatoitetuille ja sorapäällysteisille päiväkotipihoille tuotiin metsäpohjaa eli kunttaa, siirtonurmea ja multalaatikoita, joihin lapset kylvivät kasveja ja hoitivat niitä. Päiväkodin henkilökunta sai myös luontoleikki ja –harrastusvinkkejä, joita toteutettiin tutkimuksen aikana luontoaltistuksen varmistamiseksi. Kuukauden kestänyt viisi kertaa viikossa toistunut viherkosketus monipuolisti lasten ihon mikrobistoa, mikä oli yhteydessä parempaan immuunisäätelyyn. Muutokset näkyivät veriarvoissa, jotka liittyvät allergioiden ja immuunivälitteisten sairauksien pienempään riskiin. Luontoaltistuksen vaikutuksen merkitystä tukee sekin seikka, että viherpihalla leikkivien lasten ihon ja suoliston mikrobisto muuttui samankaltaiseksi kuin luontopäiväkotilapsilla, jotka vierailevat usein metsässä.

Jatka lukemista ”Luontoaltistus päiväkodeissa edistää kaupunkilaislasten immuunitasapainoa”

Ensi viikon vieraskynäilijän esittely: Marja Roslund

Marja Roslund on tutkijatohtori Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa. Hän teki väitöskirjansa kaupunkilaislasten elinympäristön vaikutuksesta elimistön mikrobiomiin ja sitä kautta immuunivasteeseen. Tällä hetkellä Marja on mukana käynnissä olevassa PREVALL-tutkimuksessa, jonka tavoitteena on kehittää tapoja atooppisen allergian herkistymisen ehkäisyyn sekä EU:n rahoittamassa Horisontti 2020 HEDIMED -hankkeessa, jossa yhdistetään suuri määrä tietoa immuunivälitteisistä sairauksista useista eri kliinisistä tutkimuksista. Hankkeessa pyritään arvioimaan sairauksien syitä ja biologisia mekanismeja sekä kehittämään ennaltaehkäiseviä menetelmiä.

Blogitekstissä hän kertoo luontopohjaiset ratkaisut – tutkimusryhmän päiväkotitutkimuksista. Tutkimuksissa selvitettiin miten päiväkotiympäristön muokkaaminen tukee lasten immuunipuolustuksen kehittymistä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Lisäksi tutkimusryhmä on kehittänyt uudenlaisen päiväkotipihan suunnittelumallin.

Tutkimusryhmän kotisivut: https://www2.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/luontopohjaiset-ratkaisut

“Kakkapieru. Olipa kerran mitä sanoit.” – Pienten lasten huumorin erityispiirteitä

Vieraana Tuula Stenius

Kun aloitin 2018 tutkia pienten lasten huumoria, moni tiesi kertoa, että lapset nauravat pissa- ja kakkajutuille. Aihe tulee yhä tutkimuksessani esiin monella tavalla, ja tässä artikkelissa pohdin tätä ikuisuusaihetta eli lasten vessahuumoria. Tutkin 1-6-vuotiaiden huumoria päiväkotiympäristössä. Tutkimuksen aikana olin monissa päiväkodeissa seuraamassa ja videoimassa arkista toimintaa. Kerroin ensimmäisenä kenttäpäivänäni päiväkodissa lapsille, että tutkin, mikä on lapsista hauskaa. 4-vuotias Antti tuli luokseni ja ilmoitti heti tietävänsä, mikä on hauskaa. 

”Haluatko kuulla hauskan jutun?” Joo. ”Piaju”.

Mikä pierussa ja kakassa naurattaa?

Mikä tämä niin usein vastaan tuleva lapsille naurua aiheuttava asia on? Fysiologisesti pierua pidetään tärkeänä ihmisen toimintona ja ihmisen on päästettävä pois suolistokaasuja. Paksunsuolensyövän ehkäisemiseksi amerikkalainen terveysjärjestö Merediths Miracles (2016) on tehnyt Youtubeen videon, jossa ehdotetaan: Tee pierusta hauskaa. Esityksessä ovat ihmiset hississä, mies naislääkärin vastaanotolla, nunnat kirkossa rukoilemassa ja balettitanssijat venyttelemässä, ja päästävät hiljaisuuteen pierun. Mutta ei se mitään, se on luonnollista ja hauskaa, ohjeistaa video. Pierukin on aivan yleiskielinen sana, mutta mikä siinä naurattaa? 

Amsterdamilainen antropologi Sjaak van der Geest (2016) on tutkinut lasten skatologista huumoria, mikä tarkoittaa juuri tuota alapäähuumoria. Laitoin googlekääntäjään hänen tekstiään: ”Van der Geest kiinnostui paskasta (shit) hänen ollessaan Ghanassa maaseudulla kenttätyötä tekemässä, koska hän koki aina ulostamiskäytännöt hankalina.” Suomenkielessä sana paska on jopa kirosana ja minäkin hätkähdin, kun tuo teksti tuli näkyviin. Lasten kanssa puhutaan mieluummin kakasta. Van Der Geest alkoi pohtia, mikä tekee ulostamisesta likaisen ja epämiellyttävän myös puhua siitä julkisesti. Hän tutki asiaa ja huomasi, että kakka oli yhteydessä oikeastaan kaikkeen. Hän pyysi lapsilta kakkavitsejä, mutta ghanalaiset lapset eivät osanneet kertoa, koska heidän kulttuurissaan vessasanat eivät aiheuttaneet hilpeyttä. Tutkijan loppupäätelmä oli, että syy vessahuumoriin on aikuisissa. Suoliston hallinnan säätely on melko yleinen aihe lasten ja vanhempien välisessä viestinnässä, koska vanhemmat haluavat Der Geestin mukaan välttää traumoja. Vanhemmat itse tekevät vessa-asioista vitsejä. Aikuiset rohkaisevat lapsia ja voivat myös itse aloittaa vessahuumoria (Van Der Geest, 2016). Tässä lienee taustalla Freudin (1856-1939) psykoseksuaalinen teoria. Sen mukaan anaalisessa vaiheessa opitaan suolen ja rakon säätelyä ja  fallisessa vaiheessa alkaa kiinnostaa alapääjutut (kts. esim.Vilkko-Riihelä, 2005). Vanhempia kehotetaan luonnollisuuteen eikä lasta saa paheksua tai esittää inhoa lapsen eritteitä kohtaan. Patricellin (2014) vauvakirjaa nimeltään Paukku esitellään: “TÖÖT, TÖÖT, paukku tulee! Pieruhuumori yhdistää pienet ja suuret. Rupsu, puuppi, töräys, tuhnu, turaus – pierulla on monta nimeä.“

 

Lapset kutsuvat pitämään hauskaa

Huumorin eräs määritelmä on, että yritetään saada toinen nauramaan. Huumoriin liittyy usein jokin epäjohdonmukaisuus ja yllätyksellisyys. Kun lapsi huomaa ensimmäisen kerran lounaspöydässä, että sanat pippeli tai kakka aiheuttavat voimakkaita reaktioita aikuisissa ja muissa lapsissa, hän voi sitä jatkaa ja jatkaa. Eräs varhaiskasvatuksen opettaja sanoi, että jonkin aikaa niitä juttuja jaksaa, riippuen omasta fiiliksestä. Kun aikuinen väsyy jatkuvaan vessahuumoriin, lapset ohjataan vessaan puhumaan ja tekemään pieruääniä. Väestöliiton (2014) sivuilla on mainio lapsen kiteytys vessasanoista:

”Meidän ope on sanonut, että vessasanoja ovat lavuaari, pönttö, saippua, käsipyyhe ja kraana”, kertoi eräs eskarilainen minulle. ”Pimppi ja pippeli ovat sellaisia luonnollisia juttuja, joista voi puhua muutenkin kuin vessassa”, kuusivuotias kuvaili.  

Lastenpsykiatrin Raisa Cacciatoren mielestä vessasanoja saa sanoa. Hänen mukaansa olisi aika siirtyä häpeäkasvatuksesta positiiviseen kasvatukseen. Sukupuolielimet ja pylly eivät ole vessasanoja ja lapsen pitää saada ja uskaltaa käyttää niitä luonnollisesti. Kieltämisen sijaan voisi suhtautua sanoihin luonnollisesti. (Matikainen, 2020.) Kotona tätä voi olla helpompi noudattaa. Skatologisen eli alapääsanaston karsiminen lasten maailmasta taitaa olla mahdottomuus päiväkodissa, jossa on monesta eri perheestä lapsia ja lapset oppivat toisiltaan kaiken aikaa. Koko perheen huumoriohjelmat hauskuuttelevat myös pieruilla ja leluteollisuuskin on kehittänyt pierutyynyjä, leikkikakkoja, kakkapelejä ja vaikkapa pierevän leikkiapinan. 

Entä lapsen näkökulma? Tutkimuksemme (2021) mukaan lasten välinen huumori on yhteisöllistä, yllättävää ja sitä esiintyy kaikissa arkisissa tilanteissa pitkin päivää päiväkodissa. Huumori jaetaan kavereiden kesken ja se taas synnyttää läheisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hauskanpito on lapsille tärkeää ja he kutsuvat siihen muita mukaan. Lapsilla on erityinen kyky päästä nopeasti riehakkaaseen hauskuuteen ja kutsumme tällaista taitoa hyperhauskuudeksi. Se sisältää liioittelua, toistoa, uuden kehittelyä ja fyysistäkin riehakkuutta. Lapset saattavat esimerkiksi ryhmäsatua kertoessaan intoutua hyperhauskoiksi (Stenius ym. 2021). Lapset tuntuvat luottavan siihen, että kakkavitsit naurattavat aina. Kun pyysin poikaryhmää kertomaan jotain hauskaa, he kertoivat näin:

”Kakkapieru. Olipa kerran mitä sanoit. Olipa kerran pimppi. Ja pippeli. Ja kakka. Ja pylly. Pieru. Ne kiipesi puuhun ja pieras. Ja sillon kakka kiipes puuhun ja kakkasi ja pierasi. Ne loikki yhdessä pierutellen. Ja kerran pimppi ja vanha papparainen ajoi sen päälle. Se pieraisi ja kakkas housuun. Sitten se esitteli pippeliään. Sitten ne kuoli.” Lopuksi tutkija kysyy: ”Oliko tämä hauskaa?” ”Joo.” ”Mikä siinä oli hauskaa?” ”Koska ne on meijän hassuja juttuja. Vessasanat on hauskoja!” (Stenius ym. 2021)

Lapsetkin ovat jo omaksuneet termin vessasanat. Eikä tämä lopu eskariin vaan jatkuu koulussa (kts. Aerila-Laes & Laes, 2017, Puroila, Hohti & Karlsson, 2016). Katsokaapa aikuisten sketsiohjelmia, pieru on sielläkin vakiovitsinä. Hyvä esimerkki tästä on 14.3.2021 MTV:n (10/1) Pitääkö olla huolissaan -ohjelmasta viimeisen kysymyksen kohdalla. Pieru saa aikuisetkin tikahtumaan naurusta. Emme me siitä pääse – ainakaan yrittämällä poistaa sitä maailmankartalta. 

Yhdessä nauraminen laskee stressitasoa

Tutkimuksemme (2021) toi esiin myös sen, että lapset käyttivät mielellään huumoria niin sanotuissa siirtymätilanteissa ja odotustilanteissa. Sehän on oikeastaan hyvin kekseliästä ajankäyttöä, jos päivän aikana pitää usein odottaa. Pidetään sekin aika hauskaa. Aikuisilla oli kuitenkin usein näissä tilanteissa jokin muu tavoite ja lasten keskinäinen hauskanpito jää huomaamatta tai sitten se lopetettiin (Stenius ym. 2021). Näissä tilanteissa lasten keskinäinen huumori voi olla hyvinkin riehakasta ja ilontäyteistä. Lasten huumorin voisi nähdä myönteisenä ja valoa tuovana myös aikuisen päivään. Ehkä lasten kanssa yhdessä nauraminen voisi jopa laskea aikuisenkin stressitasoa ja yhdistää kaikkia.

Yhteenvetona voidaan todeta, että ympäristön ylläpitämä entisiin ajattelumalleihin perustuva pieruhuumorin kieltäminen ei toimi. Pitäisi erottaa vessasanat ja sukupuolielimiä koskevat sanat ja puhua asiallisesti niistä ja niiden merkityksistä. Lapsille voidaan antaa asiallista tietoa ja sitä kautta lieventää tabumaista suhtautumista aiheeseen. Ruokailukin voisi olla iloinen tapahtuma, jossa opitaan aikuisen esimerkin mukaisesti hyviä tapoja.  Ehkä ruokakin maistuu paremmin hyväksyvässä ilmapiirissä?  Antaa lasten hassutella, ehkä yleisen kielteisyyden laimenemisen myötä lapset keksivät uusia hauskoja asioita. Siihen voimme luottaa, sillä lasten mielikuvitus ja luovuus ovat niin rikkaita

.

Lähteitä: 

Aerila, J-A., Laes, T. & Laes, T. (2017). Clowns and axplisions: Drawings as reflections of children`s humor. Varhaiskasvatuksen tiedelehti. (1) 2017, 108–135. 

Matikainen, P. (2020). Lapsi hokee kakka-pissi-pippeliä – noloa vai ei? Kaks Plus. Julkaistu 24.12.2020. Saatavilla osoitteessa: <https://kaksplus.fi/taapero/uhmaika/nolo-lapsi-hokee-kakka-pissi-pippeli-vessasanat/?fbclid=IwAR16lbtoM4yEo11PMKEIgdyfiJOfU-M_D9s1MtCZ7IOg827eVvYAx1nQMlk >

Miracles Colon Cancer Foundation. 2016. Keep farts funny.  https://www.youtube.com/watch?v=C8NU5nLxqBI&nbsp;

Patricelli, L. & Sirola, R.  2014. Paukku. Lasten Keskus Oy.

Puroila A-M., Hohti R. & Karlsson, L. (2016). Hassuja juttuja – lasten huumoria päiväkoti- ja kouluympäristössä. Teoksessa: Karlsson, L. Puroila, A-M ja Estola, E. Välkkeitä, valoja ja varjoja. Kokemuksia lasten hyvinvoinnista. Latvia: Lapset kertovat ja toimivat. 

Stenius, T. Karlsson, L & Sivenius, A. (2020). Construction of Young Children’s Humour in Early Childhood and Education Centre (ECEC) Settings. Scandinavian Journal of Educational Research.
https://doi.org/10.1080/00313831.2020.1869084&nbsp;

Van der Geest, S. (2016). Scatological Children’s Humour: Notes from the Netherlands and Anywhere. Etnofoor 28(1), 127–140. 

Vilkko-Riihelä, A. & Laile, V. 2005. Mielen maailma. Kehityspsykologia. WSOY.

Väestöliitto. 2014. Pimppi ei ole vessasana.  https://vaestoliitonblogi.com/2014/11/17/pimppi-ei-ole-vessasana/  

Luettavaa ja katseltavaa:

MTV3. Pitääkö olla huolissaan. 10. kausi, jakso 1. Loppuosasta 10 minuuttia. https://www.mtv.fi/sarja/pitaako-olla-huolissaan-10002682/jakso-1-riku-nieminen-1382203 

Lapsinäkökulmablogi:
https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/01/27/lasten-kanssa-syntyy-hyperhauskaa/

Haha pienten lasten huumoritutkimuksen sivusto: https://www.tuulius.com 

Ensi viikolla vieraana Tuula Stenius

Tuula Stenius

KM Tuula Stenius on koko työuransa ajan toiminut varhaiskasvatuksen parissa. Aluksi lastentarhanopettajan työssä, perhepäivähoidon ohjaajana ja päiväkodin johtajana Helsingissä, jonka jälkeen Tevellassa oppimateriaalimyyjänä ja Mannerheimin Lastensuojeluliitossa suunnittelijana. Viimeisimmät vuodet hän on toiminut kasvatusaineiden opettajana lähihoitajakoulutuksessa. Stenius tekee väitöstutkimusta aiheenaan pienten lasten huumori. Hän on tutkinut 1-6-vuotiaiden lasten huumoria viidessä eri päiväkodissa, seitsemässä eri lapsiryhmässä. 

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraana Tuula Stenius”