Vieraskynässä Jenni Vaara ja Titta Kettukangas

Lapset viettävät ruokailujen parissa yli tunnin (16,8%) varhaiskasvatuspäivästään, joten ne muodostavat suuren osan heidän päivittäisistä kokemuksistaan (Vaara ym., 2026). Näissä hetkissä lapset eivät ainoastaan syö, vaan he ovat vuorovaikutuksessa vertaisten ja aikuisten kanssa, rakentavat sosiaalisia suhteita sekä osallistuvat yhteiseen toimintaan. Ruokailuihin liittyy kuitenkin paljon rutiineja, sääntöjä, aikatauluista huolehtimista sekä käytännön järjestelyjä. Millaisia mahdollisuuksia ruokailut siis tarjoavat vuorovaikutukselle ja yhteiselle toiminnalle? Tässä blogitekstissä tarkastelemme varhaiskasvatuksen ruokailujen sosiaalista ulottuvuutta sekä sitä, millaisia mahdollisuuksia ruokailut tarjoavat vuorovaikutukselle. Blogiteksti perustuu tutkimusartikkeliimme (Vaara ym., 2026).

Ruokailujen sosiaalinen ulottuvuus

Viime vuosikymmeninä varhaiskasvatuksen ruokailuja on tarkasteltu ravitsemuksen lisäksi yhä enemmän kasvatuksen, pedagogiikan ja kulttuuristen käytäntöjen näkökulmasta (ks. Willemsen ym., 2023). Etenkin ruokailutilanteet tarjoavat arvokkaita mahdollisuuksia aikuisten ja lasten väliselle vuorovaikutukselle (Searle ym., 2025). Aiemmissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutus vaihtelee varhaiskasvatuksen eri tilanteissa ja on laadultaan heikompaa rutiinitilanteissa (Degotardi, 2010). Aikuisen vuorovaikutus ruokailutilanteissa näyttäisi painottuvan toiminnan sujuvoittamiseen,  lasten toiminnan ohjaamiseen ja rutiinien ylläpitämiseen, jolloin vastavuoroiselle vuorovaikutukselle voi jäädä vähemmän tilaa (Klette ym., 2018; Hallam ym., 2016). Toisaalta ruokailuhetket voivat olla otollisia hetkiä lapsen kielenkehityksen tukemiseen (Kultti, 2014). Aikuinen voi rikastaa keskustelua käyttämällä monipuolista kieltä ja keskustelemalla ruokailuun liittyvien aiheiden lisäksi myös lapsille merkityksellistä asioista.

Aikuisten ja lasten välisen vuorovaikutuksen lisäksi ruokailutilanteet ovat tärkeitä paikkoja myös lasten keskinäiselle vuorovaikutukselle. Ne ovat harvoja koko ryhmän yhteisiä tilanteita varhaiskasvatuspäivän aikana, joissa lapset voivat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi (Os, 2013). Ruokapöydässä lapset rakentavat vertaissuhteitaan, neuvottelevat paikastaan ryhmässä ja luovat yhteenkuuluvuutta esimerkiksi huumorin, leikin, laulujen ja jaettujen merkitysten kautta (Mortlock, 2015; Alcock, 2007). Lapset eivät kuitenkaan ainoastaan mukaudu aikuisten asettamiin käytäntöihin, vaan myös aktiivisesti neuvottelevat, muokkaavat ja toisinaan vastustavat niitä (Alcock, 2007). Ruokailutilanteissa lapset eivät siten ole vain aikuisen toiminnan kohteena, vaan myös aktiivisia toimijoita. 

Yksi tilanne, monta tehtävää

Varhaiskasvatuksen ruokailujen toteutumista ohjaavat Varhaiskasvatuslaki (540/2018), Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2022) sekä Valtion ravitsemusneuvottelukunnan (VRN) varhaiskasvatuksen ruokailusuositukset (2018). Ohjaavissa asiakirjoissa ruokailut määritellään ravitsemuksellisen tehtävän lisäksi pedagogisiksi ja sosiaalisiksi tilanteiksi, joissa lapset voivat oppia erilaisia turvallisuuteen, ympäristöön, terveyteen ja kulttuuriin liittyviä taitoja. Ruokailu on myös keskeinen ruokakasvatuksen ympäristö, jossa lapset rakentavat myönteistä ruokasuhdetta, oppivat ruokakulttuurista sekä osallistuvat yhteisöllisyyden rakentamiseen (Ruokavirasto, n.d.). 

Varhaiskasvatuksen ruokailut ovat myös institutionaalisesti rakentuneita tilanteita, joita määrittävät normit, säännöt, aikataulut ja rakenteet. Henkilöstön tehtävänä on huolehtia ruokailujen turvallisuudesta, tilanteen sujuvuudesta ja ravitsemuksellisista tavoitteista sekä samalla antaa tilaa lasten aktiiviselle osallistumiselle ja keskusteluille (Hansen ym., 2017; Glaser, 2019).  Näihin tavoitteisiin voi liittyä keskinäisiä jännitteitä, mikä voi luoda haasteita lasten osallisuuden toteutumiselle (Kettukangas ym., 2026). Tämä herättää kysymyksen: millaista vuorovaikutusta ruokailutilanteissa todellisuudessa syntyy?

Mitä tapahtuu suomalaisen varhaiskasvatuksen ruokailutilanteissa?

Tutkimuksessamme (Vaara ym., 2026) tarkastelimme ruokailutilanteiden vuorovaikutusta laajassa kansallisessa aineistossa, joka sisälsi yli 17 000 lasta sekä yli 2 000 päiväkotia. Havainnot kerättiin Kehittävä Palaute -menetelmällä vuosina 2017–2024 kaikkiaan 19:stä kunnasta. Tarkastelimme henkilöstön viittä erilaista sosiaalista orientaatiota, jotka kuvaavat sitä, miten aikuinen suuntautuu vuorovaikutuksessa lapseen. Lisäksi tutkimme näiden orientaatioiden yhteyttä lasten tunneilmaisuihin sekä toimintaan sitoutuneisuuteen eri-ikäisten lasten ryhmissä.

Sosiaaliset orientaatiot (Reunamo, 2007) kuvaavat aikuisen tapaa suhtautua lapseen: huomioiko hän lapsen näkökulman, onko hän avoin lapsen tilanteelle ja pyrkiikö hän vaikuttamaan siihen. Vastaanottavassa orientaatiossa aikuinen kuuntelee ja huomioi lapsen, ja osallistuvassa orientaatiossa aikuinen syventää tilannetta yhdessä lapsen kanssa. Tavoittelevassa orientaatiossa aikuinen pyrkii muuttamaan lapsen toimintaa ennalta määritellyn tavoitteen suuntaisesti. Negatiivisessa orientaatiossa aikuinen jyrää lapsen kokemuksen, kun taas neutraalissa orientaatiossa aikuinen keskittyy tilanteen sujuvoittamiseen ilman syvempää vuorovaikutuksellista osallistumista. On tärkeää huomata, etteivät orientaatiot ole pysyviä ominaisuuksia, vaan ne voivat vaihdella tilanteen mukaan. Aikuinen voi saman ruokailun aikana esimerkiksi tavoittelevan orientaation mukaisesti ohjata lasta harjoittelemaan haarukan ja veitsen käyttöä, ja myöhemmin pysähtyä kuuntelemaan toisen lapsen kertomaa asiaa vastaanottavan orientaation mukaisesti. Orientaatiot eivät myöskään ole toistaan parempia, vaan niiden merkitys rakentuu suhteessa lasten kokemuksiin.

Ruokailuissa korostui rutiininomaisuus, mutta lapsen myönteiset kokemukset liittyivät aikuisen aktiiviseen osallistumiseen

Tulosten perusteella aikuisen neutraali orientaatio korostui ruokailutilanteissa verrattuna muuhun varhaiskasvatuksen toimintaan. Neutraali orientaatio liittyi tilanteen organisointiin, käytännön tehtävien hoitamiseen ja toiminnan sujuvuuteen. Ruokailu näyttäytyi ennen kaikkea toimintana, jota koordinoitiin ja ylläpidettiin aikuisten toimesta. Samalla tutkimus osoitti, että ruokailutilanteissa lasten positiiviset tunneilmaisut ja vahvempi toimintaan sitoutuminen olivat yhteydessä aikuisen osallistuvaan orientaatioon. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että aikuinen tarttuu lasten aloitteisiin tai syventää ruokapöytäkeskustelua lasten kanssa tuomalla siihen uusia aineksia.

Tarkastelimme myös sitä, miten aikuisen tavat olla vuorovaikutuksessa (sosiaaliset orientaatot) vaihtelivat eri ikäryhmissä. Pienten lasten ryhmissä aikuiset olivat useammin aktiivisesti mukana lasten toiminnassa, kun taas vanhempien lasten ryhmissä korostuivat neutraali, rutiininomainen orientaatio sekä tilanteet, joissa lapset toimivat ilman aikuisen välitöntä huomiota. Aineisto ei kerro, mistä ikäryhmien väliset erot johtuvat. Havainnot herättävät kuitenkin kiinnostavia kysymyksiä: vetäytyvätkö aikuiset taka-alalle (tietoisesti tai tiedostamatta) lasten kasvaessa antaakseen tilaa vahvistuvalle vertaiskulttuurille? Vai ohjaavatko toimintaa käsitykset siitä, millaista tukea eri-ikäiset lapset tarvitsevat? Näitä kysymyksiä olisi tärkeää tarkastella tarkemmin tulevissa tutkimuksissa.

Ratkaisevaa on se, mitä rutiinien sisällä tapahtuu

Vaikka ruokailut näyttäytyivät aineistossa rutiinien jäsentäminä tilanteina, ne eivät ole lapsille yhdentekeviä hetkiä. Tulokset kutsuvat tarkastelemaan lähemmin sitä, mitä ruokailuissa tapahtuu ja millaisia mahdollisuuksia niihin kätkeytyy lasten kohtaamisen näkökulmasta. Tulostemme perusteella varhaiskasvatuksen ruokailujen kehittämisessä keskeinen kysymys ei ehkä olekaan se, miten rutiineja vähennetään, vaan miten rutiinien keskelle rakennetaan tilaa kohtaamisille ja vuorovaikutukselle. Rutiinit voivat tuoda ennakoitavuutta, rauhallisuutta ja turvaa ruokailuihin (Hansen ym., 2017). Jos vuorovaikutus kuitenkin keskittyy yksinomaan rutiinien ylläpitämiseen, voi lasten aloitteille ja vastavuoroiselle kohtaamiselle jäädä vähemmän tilaa. Joustavuus rutiinien ympärillä voi antaa aikuisille tilaa pysähtyä lasten aloitteiden äärelle ja luoda yhdessä merkityksellisiä kohtaamisia, jotka voivat tukea lasten hyvinvointia ja oppimista.

Tuloksemme haastavat tarkastelemaan ruokailujen sujuvuuden lisäksi sitä, millaiseksi ruokailutilanne lapselle muotoutuu. Rauhallinen ja kiireetön ruokailu on tärkeää lapsen hyvinvoinnille. Mutta mitä ruokarauha oikeastaan tarkoittaa – tulkitaanko se hiljaisuutena vai voisiko siihen kuulua myös yhteinen keskustelu ja ilo? Sen sijaan, että kysyisimme, miten ruokailut saadaan sujumaan mahdollisimman tehokkaasti, voisimme kysyä, millaisia kohtaamisia ne mahdollistavat? Millaisia viestejä lapsille välittyy siitä, mikä ruokailutilanteissa on tärkeää? Kenelle jää tilaa puhua, kysyä, ihmetellä tai tehdä aloitteita? Entä millaista tilaa rutiinien keskelle voisi rakentua, jos ruokailua tarkasteltaisiin entistä tietoisemmin myös pedagogisena vuorovaikutustilanteena?

Blogiteksti perustuu artikkeliin ”Vaara, J., Kuusisto, A., Talvia, S., Kettukangas, T., & Reunamo, J. (2026). Vuorovaikutus varhaiskasvatuksen ruokailutilanteissa: Havainnointitutkimus kasvatushenkilöstön sosiaalisista orientaatioista. Journal of Early Childhood Education Research, 15(2), 51–74. https://doi.org/10.58955/jecer.176879 ”

Lähteet

Alcock, S. (2007). Playing with rules around routines: children making mealtimes meaningful and enjoyable. Early Years, 27(3), 281–293. https://doi.org/10.1080/09575140701594426

Degotardi, S. (2010). High‐quality interactions with infants: relationships with early‐childhood practitioners’ interpretations and qualification levels in play and routine contexts. International Journal of Early Years Education, 18(1), 27–41. https://doi.org/10.1080/09669761003661253

Glaser, V. (2019). Children’s active participation during meals in early childhood and care institutions. Childhood, 26(2), 236–249. https://doi.org/10.1177/0907568219828428

Hallam, R. A., Fouts, H. N., Bargreen, K. N., & Perkins, K. (2016). Teacher–Child Interactions During Mealtimes: Observations of Toddlers in High Subsidy Child Care Settings. Early Childhood Education Journal, 44(1), 51–59. https://doi.org/10.1007/s10643-014-0678-x

Hansen, S. R., Hansen, M. W., & Kristensen, N. H. (2017). Striated agency and smooth regulation: Kindergarten mealtime as an ambiguous space for the construction of child and adult relations. Children’s Geographies, 15(2), 237–248. https://doi.org/10.1080/14733285.2016.1238040

Kettukangas, T., Ranta, S., & Talvia, S. (2026). “Beyond ‘good’ and ‘bad’: exploring varied conceptions of mealtime rules and practices in Finnish early childhood education context.” Food, Culture & Society, 1–19. https://doi.org/10.1080/15528014.2026.2702159

Klette, T., Drugli, M. B., & Aandahl, A. M. (2018). Together and alone a study of interactions between toddlers and childcare providers during mealtime in Norwegian childcare centres. Early Child Development and Care, 188(3), 387–398. https://doi.org/10.1080/03004430.2016.1220943

Kultti, A. (2014). Mealtimes in Swedish preschools: pedagogical opportunities for toddlers learning a new language. Early Years, 34, 18–31. https://doi.org/10.1080/09575146.2013.831399

Mortlock, A. (2015). Toddlers’ use of peer rituals at mealtime: symbols of togetherness and otherness. International Journal of Early Years Education, 23(4), 426–435. https://doi.org/10.1080/09669760.2015.1096237

Opetushallitus (OPH). (2022). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (Määräykset ja ohjeet 2022:2a). Opetushallitus.

Os, E. (2013). Opportunities knock: Mediation of peer-relations during meal-time in toddler groups. Nordisk barnehageforskning, 6(30), 1–9. https://doi.org/10.7577/nbf.460

Reunamo, J. (2007). Adaptation and agency in early childhood education. European Early Childhood Education Research Journal, 15(3), 365–377. https://doi.org/10.1080/13502930701679304.

Searle, B., Houen, S., Staton, S., & Thorpe, K. (2025). Meals, mealtimes and moments for learning: assessment of quality in early childhood education and care services. Public health nutrition, 28(1), e50. https://doi.org/10.1017/S1368980025000011

Valtion ravitsemusneuvottelukunta (VRN). (2018). Terveyttä ja iloa ruoasta – varhaiskasvatuksen ruokailusuositus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-992-7

Varhaiskasvatuslaki. (540/2018). https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2018/20180540
Willemsen, A., Wiggins, S., & Cromdal, J. (2023). Young Children’s mealtimes and eating practices in early childhood education and care: A scoping review of 30 years of research from 1990 to 2020. Educational Research Review, 38, 100503. https://doi.org/10.1016/j.edurev.2022.100503

Titta Kettukangas, KT, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto

Titta Kettukangas toimii yliopistonlehtorina​​ Itä-Suomen yliopiston Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolla. Hän työskentelee varhaiskasvatuksen opettajankoulutuksessa ja toimii osaston varajohtajana. Hänen tutkimus- ja asiantuntijuusalueitaan ovat varhaiskasvatuksen kokonaisvaltainen pedagogiikka, perustoiminnot sekä ruokakasvatus ja ruokailujen pedagogiikka.

Jenni Vaara, KM, VO, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Jenni Vaara työskentelee väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Hänen väitöstutkimuksensa käsittelee vuorovaikutusta varhaiskasvatuksen ruokailutilanteissa osallisuuden, vertaissuhteiden ja hyvinvoinnin näkökulmista. Tutkimusaineistonaan hän käyttää valtakunnallista Kehittävä Palaute -aineistoa. Hänellä on monipuolinen työkokemus varhaiskasvatuksessa niin opettajana, johtajana kuin koulutustehtävistä.

Vieraskynässä Marina Lundkvist ja Niko Lindgren – I gästspalten: Marina Lundkvist och Niko Lindgren

Inledning

Vad händer när hållbarhet inte bara blir något vuxna pratar med barn om, utan något som vuxna och barn utforskar tillsammans? I denna bloggtext undersöker vi hur slöjd kan bli en väg till gemensamt lärande om hållbarhet. Vi låter också forskning och teori om hållbarhet och slöjd möta praktiska exempel från ett utvecklingsprojekt på daghem där vuxna och barn tillsammans med en forskarlärare anställd av Helsingfors universitet jobbat med utforskande processer kring temat Slöjd, hållbarhet och utforskande av närmiljön. Inom ramen för detta praktiknära projekt var fokus på slöjd och fantasibaserat skapande, utforskande av, genom, i och kring hur slöjdaktiviteter kan stödja barns lärande om hållbarhet och samtidigt bidra till att skapa utrymme för framtidsorienterat tänkande. I sammanhanget var också ambitionen den att låta barnens fantasi och kreativitet bli framträdande, i gemensamt utforskande tillsammans med vuxna. En drivkraft, ett fokus för projektet var ett innehållets och nuets didaktik, dvs att utforska i nuet för att skapa förståelse för hållbarhetsfrågor i såväl ett dåtid-perspektiv som nutid som framtid. En annan central utgångspunkt var att hållbarhet inte ska vara ett tillägg till annan verksamhet i daghemmet utan en integrerad del av barns vardag.

Vi återvänder till utvecklingsprojektet senare i texten men först gör vi ett nedslag i en del tankar om och forskningsspår kring barns lärande, delaktighet och aktörskap.

Jatka lukemista ”Robotar av skräp – när barn och vuxna skapar hållbarhet tillsammans” →

Marina Lundkvist jobbar som universitetslektor i småbarnspedagogik vid Helsingfors universitet. Hon har lång erfarenhet av undervisning, forskning och utvecklingsarbete inom området. Barnets lärande och barnets bästa ligger henne varmt om hjärtat och i detta nu fokuserar Marina på forskning kring lekfullt lärande, nuets och innehållets didaktik, vuxna som medlekare, barns delaktighet och inflytande, hållbar verksamhetskultur och pedagogiskt ledarskap.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Marina Lundkvist ja Niko Lindgren – Nästa vecka i gästspalten: Marina Lundkvist och Niko Lindgren” →

Haluamme toivottaa oikein ihanaa kesäaikaa kaikille ja lomaa heille, joilla se on edessä. Saimme keväällä lukea jälleen kerran erittäin mielenkiintoisia tekstejä varhaiskasvatuksen ajankohtaisista aiheita aina inklusiivisesta varhaiskasvatuksesta monikielisten perheiden kanssa tehtävään yhteistyöhön. Löydät kevään tekstit täältä ja myös muut blogissa aiempina vuosina julkaistut.

Kuluneen kevään aikana blogia luettiin reilut 39 000 kertaa ja lukijoita oli reilut 23 100.

Suuret kiitokset kaikille teille lukijoille!

Vieraskynässä Enni Ylikörkkö

Varhaiskasvatuksessa puhutaan paljon osallisuudesta. Osallisuus on ollut myös tämän blogin keskeisenä teemana useissa aiemmissa kirjoituksissa (Lastikka, 2020; Purola, 2026; Rosqvisti ym., 2022; Varpanen, 2018; Weckström, 2021). Sekä varhaiskasvatussuunnitelma (OPH, 2022) että esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet (OPH, 2014) linjaavat, että jokaisella lapsella on oikeus olla osallinen pedagogisen prosessin kaikissa vaiheissa. Käytännön arjessa osallisuus kuitenkin kaventuu helposti yksittäisiksi valintatilanteiksi, kuten äänestyksiksi, leikinvalintatauluiksi taiopettajien tarjoamiksi vaihtoehdoiksi (Leinonen ym., 2014; Theobald, 2019). Lapsen osallisuutta rajoittavat usein opettajan roolit, vallankäyttö ja toimintakulttuurin jäykkyys (Bae, 2009). 

Jatka lukemista ”Osallisuuden tilaa tekemässä lasten vertaissuhteissa: Mitä arjen pienet kertomukset kertovat?” →

Enni- Mari Ylikörkkö, KM, VO työskentelee yliopisto-opettajana ja väitöskirjatutkijana Oulun yliopistossa varhaiskasvatuksen tutkinto-ohjelmassa. Tällä hetkellä hän viimeistelee kerronnallisen lapsuudentutkimuksen kentälle paikantuvaa väitöskirjaansa, jossa hän tutkii lapsen osallisuuden tilan muotoutumista varhaiskasvatuksessa. Erityisesti hän on kiinnostunut lapsuuden arjen ilmiöihin, kuten osallisuuteen, leikkiin, vuorovaikutukseen ja suhteisiin liittyvistä teemoista.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Enni-Mari Ylikörkkö” →

Vieraskynässä Tiina Kuutti

Inklusiivisen varhaiskasvatuksen perimmäinen tarkoitus on jokaisen lapsen osallistuminen ja joukkoon kuulumisen turvaaminen. Inklusiivista varhaiskasvatusta koskevassa keskustelussa ihmisoikeuksiin, arvoihin ja asenteisiin liittyvät pohdinnat jäävät usein paitsioon, koska keskusteluissa ovat usein esillä esimerkiksi resursseihin, rakenteisiin ja lapsien ryhmiin sijoittamiseen liittyvät näkökulmat ja perustelut (Heiskanen ym., 2021; Takala & Sirkko, 2022). Inklusiivisen varhaiskasvatuksen toteutumisessa on kuitenkin kyse hyvin syvälle ulottuvista asioista, joiden keskiössä ovat aikuisten arvoihin, asenteisiin ja ennakkoluuloihin liittyvät ulottuvuudet. Lasten joukkoon kuuluminen on aikuisten toiminnasta kiinni ja sen toteutuminen on aikuisten vastuulla.

Jatka lukemista ”Varhaiskasvatuksen inklusiiviset ja eksklusiiviset sosiaaliset todellisuudet” →

Tiina Kuutti (KM, EO, VO) työskentelee yliopisto-opettajana Itä-Suomen yliopiston varhaiskasvatuksen opettajakoulutuksessa. Väitöskirjatutkimuksessaan hän tarkastelee inklusiivisen varhaiskasvatuksen toteutumista. Ennen yliopistouraa Tiina on työskennellyt erilaisissa opetustehtävissä varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa. Väitöskirjatyön jälkeinen tutkimus jatkuu Lasten ja nuorten aivoergonomian tutkimusryhmässä ja inklusiivisen varhaiskasvatuksen parissa syventyen jokaisen lapsen joukkoon kuulumisen turvaamiseen.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Tiina Kuutti” →

Vieraskynässä Riikka Kess, Marika Oikarinen, Safa Mohamed, Sara Murtonen ja Saira Rashad

Lähtökohtaisesti maahanmuutto on stressaava ja traumaattinen prosessi, joka edellyttää resilienssiä eli kykyä pinnistellä vastoinkäymisten keskellä (ks. Estrada-Moreno ym. 2025). Resilienssi ei ole vain vastoinkäymisten selättämistä, vaan se nähdään moniulotteisena prosessina – tapana suhtautua haasteisiin ja uskoa niistä ylitsepääsemiseen (Arslan, 2024). Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että maahanmuuttajien selviytyminen uudessa kotimaassa nojaa liikaa yksilöiden harteille sen sijaan, että heitä  tuettaisiin järjestelmällisemmin (Estrada-Moreno ym., 2025). Ajan saatossa resilienssin käsite onkin alettu liittää paitsi yksilöllisiin ominaisuuksiin, erityisesti ympäristön merkitykseen sekä yksilön ja ympäristön väliseen vuorovaikutukseen. Vanhempi saattaa esimerkiksi pohtia, miten hänen lapsensa tulee kohdelluksi varhaiskasvatuksessa ja koulussa, ja kuinka hän vanhempana voi tukea ja ylläpitää lastensa hyvinvointia uudessa ympäristössä. Lapsen tunteet kietoutuvat vahvasti perheen kokemuksiin: lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa ja tukea muutosten tuomien tunteiden käsittelyyn ja selvitäkseen vastoinkäymisistä onnistuneesti. Kyky kohdata, käydä läpi ja päästä yli vastoinkäymisistä on yksilön (asenteet, uskomukset), yhteiskunnan (perhe, yhteisöt, kulttuuriset normit) ja jopa globaalin (taloustilanne, kriisit) vaikutuksen ja vuoropuhelun tulos (Arslan, 2024).  Tämä osoittaa, miten yhteiskunnan ja sen laajempien rakenteiden tulisi ottaa vastuuta perheiden resilienssin tukemisesta vastoinkäymisten keskellä.  Lapsen resilienssi vahvistuu aikuisen tuen, luodun turvan ja huolenpidon kautta – sekä kotona että varhaiskasvatuksessa (Hoyes, 2024; Mc Leon ym., 2023; Robles-Melendez ym., 2024)

Jatka lukemista ””Mutta kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta” – maahanmuuttajataustaisten vanhempien näkemyksiä resilienssistä ja osallisuudesta lastensa koulupoluilla” →