Vieraskynässä Riikka Kess, Marika Oikarinen, Safa Mohamed, Sara Murtonen ja Saira Rashad
Lähtökohtaisesti maahanmuutto on stressaava ja traumaattinen prosessi, joka edellyttää resilienssiä eli kykyä pinnistellä vastoinkäymisten keskellä (ks. Estrada-Moreno ym. 2025). Resilienssi ei ole vain vastoinkäymisten selättämistä, vaan se nähdään moniulotteisena prosessina – tapana suhtautua haasteisiin ja uskoa niistä ylitsepääsemiseen (Arslan, 2024). Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että maahanmuuttajien selviytyminen uudessa kotimaassa nojaa liikaa yksilöiden harteille sen sijaan, että heitä tuettaisiin järjestelmällisemmin (Estrada-Moreno ym., 2025). Ajan saatossa resilienssin käsite onkin alettu liittää paitsi yksilöllisiin ominaisuuksiin, erityisesti ympäristön merkitykseen sekä yksilön ja ympäristön väliseen vuorovaikutukseen. Vanhempi saattaa esimerkiksi pohtia, miten hänen lapsensa tulee kohdelluksi varhaiskasvatuksessa ja koulussa, ja kuinka hän vanhempana voi tukea ja ylläpitää lastensa hyvinvointia uudessa ympäristössä. Lapsen tunteet kietoutuvat vahvasti perheen kokemuksiin: lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa ja tukea muutosten tuomien tunteiden käsittelyyn ja selvitäkseen vastoinkäymisistä onnistuneesti. Kyky kohdata, käydä läpi ja päästä yli vastoinkäymisistä on yksilön (asenteet, uskomukset), yhteiskunnan (perhe, yhteisöt, kulttuuriset normit) ja jopa globaalin (taloustilanne, kriisit) vaikutuksen ja vuoropuhelun tulos (Arslan, 2024). Tämä osoittaa, miten yhteiskunnan ja sen laajempien rakenteiden tulisi ottaa vastuuta perheiden resilienssin tukemisesta vastoinkäymisten keskellä. Lapsen resilienssi vahvistuu aikuisen tuen, luodun turvan ja huolenpidon kautta – sekä kotona että varhaiskasvatuksessa (Hoyes, 2024; Mc Leon ym., 2023; Robles-Melendez ym., 2024)
Edellä esitettyihin näkökulmiin nojautuen Resilience in Immigrant Families: Educational Pathways to Social Inclusion and (Future) Wellbeing of Children (BRIDGE) -tutkimushankkeessa tarkastelemme, millaisena maahanmuuttajataustaisten lasten koulupolut näyttäytyvät vanhemmille resilienssin ja osallisuuden näkökulmista. Tutkimme pohjoisessa Suomessa asuvien vanhempien näkemyksiä resilienssistä, jota koulutusjärjestelmä vaatii maahanmuuttajataustaisilta lapsilta. Haluamme ymmärtää, miten varhaiskasvatus- ja kouluympäristöissä osallisuutta ja yhdenvertaisuutta voidaan vahvistaa. Blogikirjoitus pohjautuu alustaviin varhaiskasvatusta koskeviin tuloksiin ja on syntynyt samanaikaisesti ensimmäisen tutkimusartikkelin kirjoittamisprosessissa (Oikarinen ym., tulossa). Tutkimusaiheemme on ajankohtainen muuttuvassa ja moninaistuvassa yhteiskunnassa ja sitä kautta myös entistä moninaisemmissa varhaiskasvatusyhteisöissä. Esimerkiksi Tutkittua varhaiskasvatuksessa -blogissa on vastikään esitelty muitakin samaan teemaan liittyviä tutkimuksia (ks. Lavanti, 2025).
Maahanmuuttajataustaiset lapset kohtaavat koulupoluillaan moninaisia haasteita. Esimerkiksi pohjoismaiset tutkimukset osoittavat, että varhaiskasvatus ei takaa yhdenvertaisia mahdollisuuksia kaikille lapsille, kuten maahanmuuttajataustaisille lapsille tai lapsille, joilla on yksilöllisiä tarpeita (ks. Johansson & Puroila, 2021; Ólafsdóttir & Einarsdóttir, 2021; Puroila ym., 2021). Varhaiskasvatuksessa olisi kuitenkin parhaimmillaan mahdollisuus luoda jokaisen lapsen osallisuutta ja oppimista tukeva alku koulupolulle, jonka vaikutukset heijastuvat myös pitkälle tulevaisuuteen (Lastikka ym., 2025).
Tutkimusaineistomme muodostuu 18 maahanmuuttajataustaisten vanhempien haastatteluista pohjoisessa Suomessa. Vanhemmat perheineen ovat asuneet Suomessa eripituisia aikoja. Haastattelut toteutettiin syksyllä 2025 yksilö-, vertais- ja ryhmähaastatteluina. Osallistujat ovat voineet valita, millä tavalla ja kenen kanssa he haluavat osallistua tutkimukseen, kertoa näkemyksistään sekä tulla kuulluiksi. Perheiden kielellisesti ja kulttuurisesti moninaiset taustat huomioitiin mahdollistamalla haastatteluun osallistuminen valitsemallaan kielellä. Seuraavaksi esittelemme keskeisiä tutkimustuloksia varhaiskasvatuksen näkökulmasta.
Huolenpidon monet kasvot
Tapa osoittaa huolenpitoa on aina kulttuuri- ja kontekstisidonnaista. Tutkimuksemme osoitti, etteivät vanhemmat aina tienneet, miten he voisivat tukea oppimista ja osallistua täysipainoisesti lastensa varhaiskasvatukseen (ks. Martin ym., 2025). Tässä tutkimuksessa arkinen huolenpito nähtiin lasten perustarpeisiin vastaamisena, varsinkin jos vanhempi oli selvästi lannistunut siitä, ettei hän tarkalleen tiennyt, miten tukea lastensa oppimista. Vanhempien haastatteluissa huolenpidon nähtiin tukevan lasten oppimista. Huolenpito yhdistettiin turvaan ja rakkauteen ja sitä osoitettiin konkreettisin teoin, kuten varmistamalla, että lasta odotti kotona ruoka:
”Miten autan heitä ennen kaikkea? Mitä minun pitäisi tehdä? Ajattelen heidän ruokaansa ja kaikkea. Kun näen hänet, sanon: Jos sinulla on huomenna koe, varmista, että syöt tänään hyvin, jotta voit saada hyviä arvosanoja.”
Tällainen arkinen “rakkauden kieli” on yksi tärkeä tapa ylläpitää arjessa tarvittavaa resilienssiä. Tätä vanhempien näkymätöntä resilienssiä ja tukea ei useinkaan tunnisteta.
Maahanmuuttajataustaisille perheille vertaisyhteisöt tarjoavat kokonaisvaltaista suojaa ja kollektiivista tietoa. Kuuluminen yhteisöön vahvistaa psykologista ja sosiaalista hyvinvointia (ks. Estrada-Moreno ym., 2025), erityisesti silloin, kun vanhemmat ovat epävarmoja kasvatukseen tai koulutusjärjestelmään liittyvistä asioista. Vanhemmat korostivat myös laajemmin kuulumisen tunnetta, jonka he näkivät vahvistavan resilienssiä uudessa ympäristössä:
“… kun muutat uuteen maahan, on todella tärkeää, että tuntuu, kuin olisit kotona. Sinulla on koti täällä, mutta on eri asia, että sinulla on koti kuin se, että sinusta tuntuu kuin olisit kotona… On siis todella tärkeää, että tiedät, että sinulla on ystäviä siellä, sinulla on eräänlainen sosiaalinen piiri, sinulla on paikkoja… johon pohjimmiltasi kuulut. On tärkeää tietää kuuluvansa, todella tärkeää.”
Maahanmuuttajataustaisille perheille vertaisyhteisö palvelee kahta tarkoitusta heidän kohdatessaan haasteita vastaanottavassa yhteiskunnassa: se auttaa suomalaisen yhteiskunnan ja sen käytänteiden omaksumisessa sekä ylläpitää tärkeää tunne- ja kulttuurisidettä toiseen kotimaahan. Kuten yksi haastatelluista vanhemmista totesi:
”Uskon, että kun menetämme äidinkielemme, side kotimaahan ja sen kulttuuriin vähenee.”
Resilienssiä tarvitaan kulttuurien ja kielten risteymissä
Haastatteluihin osallistuneet vanhemmat kertoivat, että he olivat kokeneet varhaiskasvatuksessa tapahtuvan jaottelua suomea äidinkielenään puhuvien lasten ja maahanmuuttajataustaisten lasten välillä. Jaottelua esiintyi sekä opettajien toiminnassa että lasten keskinäisissä suhteissa. Vanhempien mukaan jaottelu pohjautui usein lasten kielelliseen osaamiseen, mutta ylettyi koskemaan myös kokonaisvaltaisemmin lasten identiteettejä (ks. myös Lavanti, 2025). Vanhemmat toivat esille, kuinka kahtiajako näkyi varhaiskasvatuksessa puhumisen tavoissa ja arjen käytänteissä, ehkä osin opettajien tiedostamattakin. Tutkimusaineistossa tähän viittaa esimerkiksi yksi vanhempi kuvailemalla, kuinka maahanmuuttajataustaisia lapsia kohdellaan yhdellä tavalla ja suomalaisia lapsia taas toisella tavalla.
Maahanmuuttajataustaiset lapset eivät ole yksi yhtenäinen ryhmä, vaan vanhempien haastatteluissa lapset edustivat moninaisia kieli- ja kulttuuri-identiteettejä, jotka vaihtelivat jopa perheen sisällä. Tämä osoittaa, miten yksilöllistä jokaisen lapsen monikulttuurisen ja -kielellisen identiteetin rakentuminen on (ks. Brance ym., 2024). Lasten täytyy sovitella identiteettiään ja kuulumistaan lapsiryhmässä monien kulttuurien ja kielten risteymissä, mikä vaatii maahanmuuttajataustaisilta lapsilta resilienssiä, joustavuutta. Vaikka varhaiskasvatuksen toimintakulttuurin tulisikin rakentua kieli- ja kulttuuritietoisuudelle (ks. Opetushallitus, 2022), on varhaiskasvatuksessa edelleen tarve entistä vahvemmin tunnistaa ja arvostaa kulttuurista moninaisuutta ja monikielisyyttä. Haastatteluihin osallistuneet vanhemmat korostivat myös, että lasta ei tulisi leimata tai syyllistää kielen oppimisen prosessin vuoksi. Vanhemmat ovat tietoisia siitä, että vieraan kielen oppiminen sekä opettaminen asettavat haasteita niin maahanmuuttajataustaisille lapsille kuin opettajille:
”Siksi opettajien tulisi olla kärsivällisiä lasten kanssa, koska kieli, jota he opettelevat, ei ole heidän äidinkielensä.”
Vanhemmat korostivat, että kielen osaaminen johtaa parhaimmillaan ystävyyssuhteisiin ja kuulumisen tunteeseen vastaanottavassa yhteisössä. Onkin rohkaisevaa huomata, että useimmat vanhemmat olivat hyvin tietoisia suomen kielen roolista lastensa koulupoluilla, tulevaisuudessa ja osallisuudessa.
Kuulluksi tuleminen
Tutkimuksen tuloksissa tuli esille, että maahanmuuttajataustaisten lasten vanhemmat eivät koe tulevansa kuulluksi varhaiskasvatuksessa niin hyvin, kuin he toivoisivat. Vanhemmat kertoivat esimerkiksi tilanteista, jotka liittyivät lapsen tuen tarpeisiin vastaamiseen ja lapsen ohjaamiseen eri asiantuntijoille, jotka olivat vaatineet heiltä paljon ponnisteluja ja vaivannäköä saadakseen lapselleen oikeanlaista tukea. Useat vanhemmat kaipasivat lisää keskusteluja varhaiskasvatuksen opettajien kanssa ja ylipäätään sitä, että heidän mielipidettään asioista kysyttäisiin varhaiskasvatuksen arjessa. Vanhemmat toivoivat, että varhaiskasvatuksen opettajat kuuntelisivat heitä enemmän, sillä heillä on paljon sellaista tietoa, jota he kokivat puuttuvan opettajilta.
Lisäksi vanhemmat kertoivat, että he eivät tiedä välttämättä tarpeeksi, mitä varhaiskasvatuspäivän aikana tapahtuu. Esimerkiksi suomen kielen opettamiseen ja oppimiseen liittyi paljon epätietoisuutta vanhempien keskuudessa. Resilienssin näkökulmasta varhaiskasvatuksen opettajilla on merkittävä rooli maahanmuuttajataustaisten lasten ja vanhempien osallisuuden vahvistamisessa (ks. myös Lavanti, 2025). Aikaisemmissa tutkimuksissa on myös ehdotettu, että varhaiskasvatuksen olemassa olevia käytänteitä olisi syytä tarkastella kriittisesti (Lastikka ym., 2025). Maahanmuuttajataustaisten vanhempien kuuleminen olisikin ensiarvoisen tärkeää tulevaisuuden varhaiskasvatuksen kehittämiseksi. Vanhempien mukaan varhaiskasvatuksen käytänteet vaihtelevat kuitenkin paljon opettaja- ja yksikkökohtaisesti (ks. myös Lavanti, 2025).
Lopuksi
”Opettajille, jotka vielä opiskelevat tai jotka jo opettavat, tulisi kertoa, että näiden lasten vanhemmat puhuvat toista kieltä. Tämän seurauksena lasten moraalia ei tulisi rikkoa, vaan heidän moraaliansa tulisi vahvistaa ja heitä tulisi opettaa hyvin.”
Vastoinkäymisten onnistunut läpikäyminen edellyttää uskoa siihen, että yksilönä tai yhteisönä meillä on realistinen mahdollisuus selvitä kohtaamistamme haasteista. Siksi toivon näkökulma on ratkaisevan tärkeä, jotta maahanmuuttajataustaiset perheet jaksavat haasteiden keskellä silloin, kun kohtaavat moninaisia odotuksia ja epävarmuutta. Miten voisimme opettajina kehittää toivon pedagogiikkaa?
Tutkimuksessamme keskeiseksi nousi varhaiskasvatuksen opettajien rooli ja vastuu siinä, että he luovat uskoa tulevaisuuteen yhdessä maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa. Rohkaisevat sanat, hymy, usko siihen, että lapsi pystyy, kykenee ja onnistuu tänään – mutta myös uskon luominen siihen, että tulevaisuus Suomessa voi olla onnellinen, ja että perhe ja lapsi voivat saavuttaa unelmiaan Suomessa, on äärettömän tärkeää resilienssin vahvistumisessa.
On tärkeää, että opettajalla on rohkeutta pysähtyä lapsen ja perheiden kanssa heidän kohtaamiensa haasteiden äärelle, aidosti kuulla perheen kokemuksia ja tulevaisuuden unelmia ja tunnetasolla osoittaa arvostusta, hyväksymistä ja kunnioitusta perheiden vahvuutta kohtaan. Vanhemmat toivoivat varhaiskasvatuksen opettajilta ymmärrystä ja viisautta opettaa ja puhua lapselle niin, ettei lasten moraalinen selkäranka katkeaisi.
Ystävyyssuhteiden ja vuorovaikutuksen rakentaminen maahanmuuttajataustaisten ja suomea äidinkielenään puhuvien lasten kanssa nousi erittäin olennaisesti esille vanhempien kertomuksissa. Tämä näkökulma korostaa, ettei oppimisessa ole kyse ainoastaan tiedon lisäämisestä, vaan suhteista ja niiden rakentamisesta.
Tässä tutkimuksessa esiin noussut toivon pedagogiikka voi herätellä myös laajemmin pohtimaan yhteiskunnan tarpeita ja opettajankoulutuksen suuntaa. Tutkimuksemme tulosten pohjalta haluamme vielä korostaa kolmea merkittävää havaintoa resilienssin näkökulmasta. Ensimmäiseksi, maahanmuuttajataustaiset vanhemmat haluavat tulla aidosti kuulluiksi varhaiskasvatuksessa lapsiaan koskevissa keskusteluissa. Toiseksi, opettajien ja muiden ammattilaisten asenteet ja lähestymistavat varhaiskasvatusikäisten lasten oppimisen tukemisessa vaihtelevat merkittävästi vanhempien kokemuksissa. Ja kolmanneksi, kuuluminen suurempaan yhteisöön ja ystävyyssuhteet vahvistavat sekä vanhempien että heidän lastensa resilienssiä.
Haluamme tutkimuksellamme myös korostaa resilienssin roolia osana inkluusiota ja osallisuutta ja täten nostaa esille varhaiskasvatuksen opettajien merkittävän roolin maahanmuuttajataustaisten lasten ja vanhempien resilienssin vahvistamisessa. Meidän tulee ottaa enemmän vastuuta koulutusjärjestelmänä resilienssin vahvistamisesta. Blogikirjoituksemme otsikossa oleva yhden vanhemman haastattelusitaatti ”Mutta kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta” toivottavasti herättelee pohtimaan dialogisuutta, aitoa kohtaamista, myötäelämistä ja empaattisuutta varhaiskasvatuksen toimintaympäristöissä. Mitä voisimme opettajina oppia maahanmuuttajataustaisilta vanhemmilta ja heidän resilienssistään?
Lähteet
Arslan, G. (2024). Cultivating resilience and resilient mindset in schools: practices and strategies for youth (ss. 1-12). Teoksessa: G. Arslan & M. Yıldırım (toim.) Handbook of Positive School Psychology. Advances in Mental Health and Addiction. Springer. https://doi.org/10.1007/978-3-031-54295-4_1
Brance, K., Chatzimpyros, V., & Bentall, R. P. (2024). Social identity, mental health and the experience of migration. British journal of Social Psychology, 63(4), 1681-1700. https://doi.org/10.1111/bjso.12745
Estrada-Moreno, I. S., De Las Olas Palma-Garcia, M., Jacinto, L. G., & Hombrados-Mendieta, M. I. (2025). Resilience in immigrants: a facilitating resource for their social integration. Journal of Ethnic & Cultural Diversity in Social Work, 1–16. https://doi.org/10.1080/15313204.2024.2447274
Hoyes, S. (2024). Risk, rights, responsibilities and resilience: considering practical ways of supporting children’s resilience (ss. 35-48). Teoksessa: Z. Nikiforidou, B. Anderson & W. Robles-Melendez (toim.) Resilience and Wellbeing in Young Children, Their Families and Communities: Exploring Diverse Contexts, Circumstances and Populations. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781003345664-4
Johansson, E. & Puroila, A-M. (2021). Research perspectives on the politics of belonging in early years education. International Journal of Early Childhood 53(1), 1–8. https://doi.org/10.1007/s13158-021-00288-6.
Lastikka, A., Arvola, O., Kangas, J. & Haanpää, M. (2025). Avaimia yhteiseen ymmärrykseen: Kieli-, kulttuuri- ja katsomusinklusiivinen pedagogiikka varhaiskasvatuksessa. Gaudeamus.
Lavanti, L. (2025). Maahanmuuttotaustaisten perheiden tukeminen sosiaalisesti kestävään hyvinvointiin suomalaisessa varhaiskasvatuksessa. Tutkittua varhaiskasvatuksesta. Blogikirjoitus. Haettu 5.2.2026 osoitteesta: https://tutkittuavarhaiskasvatuksesta.com/2025/12/05/maahanmuuttotaustaisten-perheiden-tukeminen-sosiaalisesti-kestavaan-hyvinvointiin-suomalaisessa-varhaiskasvatuksessa/
Martin, S., Horgan, D. & Looney, E. (2025). Migrant parents’ school involvement: extent, barriers and opportunities. Educational Research, 67(3), 385–405. https://doi.org/10.1080/00131881.2025.2529240
Oikarinen, M., Kess, R., Mohamed, S., Murtonen, S. & Rashad, S. (tulossa). Resilience in Immigrant Families: Educational Pathways to Educational Inclusion and (Future) Wellbeing of Children in Finland. Prosessissa.
Ólafsdóttir, SM. & Einarsdóttir, J. (2021). Peer culture in an Icelandic preschool and the engagement of children with diverse cultural backgrounds. International Journal of Early Childhood 53(1), 49–64. https://doi.org/10.1007/s13158-021-00283-x
Opetushallitus. (2022). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2022. (Määräykset ja ohjeet 2022:2a). Opetushallitus. https://www.oph.fi/fi/tilastot-ja-julkaisut/julkaisut/varhaiskasvatussuunnitelman-perusteet-2022
Puroila, A-M., Juutinen, J., Viljamaa, E., Sirkko, R., Kyrönlampi, T. & Takala, M. (2021). Young children’s belonging in Finnish educational settings: An intersectional analysis. International Journal of Early Childhood 53(1), 9–29. https://doi.org/10.1007/s13158-021-00282-y
Robles-Melendez, W., Nikiforidou, Z., & Anderson, B. (2024). Resilience and children: introducing concepts, notions and tensions (ss. 1-9). Teoksessa: Z. Nikiforidou, B. Anderson & W. Robles-Melendez (toim.) Resilience and Wellbeing in Young Children, Their Families and Communities: Exploring Diverse Contexts, Circumstances and Populations. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781003345664
Tutkittua varhaiskasvatuksesta 