Varhaiskasvatuslain täytäntöönpano – pysyykö suunta?

Vieraskynässä Eeva-Leena Onnismaa

Varhaiskasvatuksen lakiuudistus (2018) ja sitä edeltänyt hallinnonalan siirto (2013) opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen saatetaan tulkita siten, että järjestelmä on nyt valmis. Näin ei kuitenkaan ole, vaan vuoteen 2030 ulottuva lain siirtymävaihe ratkaisee, pysyykö suunta vai rohkaiseeko pitkä siirtymäkausi palaamaan entiseen tai vahvistamaan vanhoja rakenteita ja käytäntöjä. Tämä voi tapahtua myös ilman, että lakia varsinaisesti rikotaan tai lähdetään purkamaan lainsäädäntöteitse. Tällaista vaivihkaista pitäytymistä vanhassa tai paluuta vanhaan voidaan tutkia polkuriippuvuuden käsitteen avulla. (ks. esim. Onnismaa, Paananen & Lipponen, 2014) Polkuriippuvuus kuvaa prosessia, jossa tehdyt ratkaisut (poliittiset päätökset) ovat tehneet tietyistä kehityspoluista hallitsevia samalla, kun toisista, jopa huolimatta uusista päätöksistä, tulee mahdottomia tai marginaalisia – tai vähintään ne saadaan näyttämään mahdottomilta. Tiettyä polkua riittävän pitkään edenneissä prosesseissa tapahtunutta ei enää saa tapahtumattomaksi – tai ainakin polun vaihtaminen on hankalaa (Mahoney 2000; Peltonen 2004; Mahon, Anttonen, Bergqvist, Brennan & Hobson 2012).

Suomessa varhaiskasvatus on toteutunut päivähoitojärjestelmän kehikossa pääpainon ollessa työvoimapoliittisen perhepalvelun tuottamisessa. Järjestelmää hallinnoitiin vuosina 1973–2013 sosiaalihuollon osana ja tuona aikana muun muassa päiväkotien henkilöstörakenne muovautui sosiaali- ja terveysalan koulutuksia suosivaksi ja opettajankoulutuksen suorittaneiden osuus väheni alimmillaan alle kahteenkymmeneen prosenttiin henkilöstöstä. Tänä aikana myös henkilöstön koulutustaso aleni siten, että toisen asteen ammatillisen koulutuksen suorittaneita oli viimein ylivoimainen enemmistö, enimmillään jopa lähellä 70 prosenttia. (Onnismaa, Kalliala & Tahkokallio, 2017). Uusi laki tähtää koulutustason nostamiseen siten, että kahdella kolmesta tulee olla korkea-asteen tutkinto – varhaiskasvatuksen opettajankoulutus tai sosiaalialan AMK-tutkinto. Korkea-asteen koulutetuista vähintään puolella tulee olla varhaiskasvatuksen opettajan koulutus. Uudistuksesta huolimatta sosiaali- ja terveysalan koulutuksen saaneet sosionomit ja lastenhoitajat ovat uudessa henkilöstörakenteessa edelleen enemmistönä huolimatta siitä, että varhaiskasvatus on määritelty koulutusjärjestelmän osaksi, ei sosiaalipalveluksi. Päiväkodin johtajan kelpoisuusehdoksi asetettiin kasvatustieteen maisterin tutkinto. Henkilöstöä koskevien määräysten voimaan tulolle asetettiin poikkeuksellisen pitkä 12 vuoden siirtymäaika.

baby children cute dress

Edellä olevan valossa näyttäisi, että suunnanmuutos on linjattu henkilöstön osalta varsin maltillisesti. Suunnanmuutos viitoitettiin jo 2015 varhaiskasvatuslaissa asettamalla varhaiskasvatukselle erittäin vaativat pedagogiset tavoitteet, joiden toteuttaminen edellyttää kiistattomasti henkilöstön koulutustason nostamista. Tavoitteet on edelleen täsmennetty opetushallituksen laatimissa varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa, jotka ovat samaan tapaan velvoittavat kuin esi- ja perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteet. Koska varhaiskasvatus ja perusopetus muodostavat jatkossa aiempaa tiiviimmän jatkumon, on edullista, että varhaiskasvatuksen opettajat ja luokanopettajat opiskelevat jo nyt samoissa yliopistojen yksiköissä saaden mahdollisuuden yhteistyöhön jo koulutusaikana. Opettajankoulutuksen saaneiden työntekijöiden määrän varovainen kasvattaminen päiväkodeissa kuitenkin haastaa sosiaalipalvelullisen polkuriippuvuuden ja horjuttaa sosiaali- ja terveysalan koulutettujen saavuttamaa enemmistöasemaa.

Henkilöstörakenteen yksipuolistumisen historia juontaa juurensa 1990-luvun lamavuosiin, jolloin useissa kunnissa siirryttiin noudattamaan alinta asetuksen sallimaa henkilömitoitusta: opettajia alettiin korvata lastenhoitajilla, kunnes päädyttiin nykyiseen tilanteeseen, jossa lastenhoitajia on henkilöstössä eniten. Lakiuudistus kääntää asetelman toisin päin: poistuvien (eläköityvien tai muusta syystä irtisanoutuvien) lastenhoitajien tilalle otetaan opettaja tai sosionomi, kunnes vähintään kahdella kolmasosalla on korkea-asteen tutkinto. Tämä on luonnollisesti saanut lastenhoitajia edustavat järjestöt vastustamaan uudistusta. Sosionomeja edustava järjestö puolestaan vastustaa uutta henkilöstörakennetta siitäkin huolimatta, että laki antaa sosionomeille oikeuden käyttää omaa ammattinimikettä ja pysyvän paikan päiväkotien henkilöstörakenteessa. Sosionomien asema on turvattu moninkertaisesti, koska lain voimaan tullessa lastentarhanopettajan tehtävissä toimineet sosionomit saavat oikeuden varhaiskasvatuksen opettajan nimikkeeseen. Myös sosiaalialan AMK-tutkinnon vuoteen 2023 mennessä suorittaneet saavat saman oikeuden.

Pitkällä tähtäyksellä ei kansallista koulutusjärjestelmää ole kuitenkaan viisasta rakentaa edunvalvonnallisista lähtökohdista käsin.

Järjestöjen reagointi on ymmärrettävä, koska niiden tehtävänä on valvoa jäsentensä etuja. Pitkällä tähtäyksellä ei kansallista koulutusjärjestelmää ole kuitenkaan viisasta rakentaa edunvalvonnallisista lähtökohdista käsin. Ammattijärjestöjen edunvalvonta, jopa suoranainen taisteluasetelma, leimasi lain valmistelua ja näyttää, että järjestöjen rooli tulee olemaan iso myös tästä eteenpäin. Järjestöt otettiin jäseniksi esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön helmikuussa 2019 asettamaan varhaiskasvatuksen henkilöstön koulutusfoorumiin. Foorumin puheenjohtaja edustaa varhaiskasvatuksen tutkimusta, sosiaalialan AMK-koulutuksilla puolestaan on kaksi varapuheenjohtajan paikkaa. (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2019.) Lastenhoitajien ja sosionomien etuja foorumissa edustaa neljä järjestöä, ja opettajien näkökantaa yksi järjestö. Aiempien kokemusten valossa edunvalvontataistelun voi olettaa jatkuvan ja vaikuttavan järjestelmän muotoutumiseen. Lyhytkin kurkistus sosiaaliseen mediaan kertoo siitä, millaisia vaikuttamisen keinoja käytettiin sekä ennen lakiuudistusta että sen jälkeen.

woman reading book to toddler

Hoito- ja sosiaalialan järjestöjen vahva asema kentällä kehittyi sosiaalipalvelullisen polkuriippuvuuden kanssa yhtä jalkaa. Myös polkuriippuvuuteen rinnastettavissa oleva muutosvastarinnan käsite voi auttaa ymmärtämään aiemmin hegemonisessa asemassa olleiden toimijoiden pyrkimyksiä murentaa lakiuudistus tai kyseenalaistaa sen täytäntöönpanoa. Nähtäväksi jää, miten polkuriippuvuus kehittyy tai muovautuu lain toimeenpanon siirtymäkaudella. Järjestelmä ei siis ole läheskään valmis ja lakiin jäi monia ongelmakohtia, jotka vaarantavat koulutuksellisen tasa-arvon sekä eri sosioekonomisten ryhmien että maan eri osissa asuvien välillä.

Varhaiskasvatusoikeuden kytkeminen huoltajien työmarkkina-asemaan sekä ryhmäkokojen kasvattamisen mahdollistaminen on lisännyt alueellista eriarvoisuutta: osa kunnista on ottanut käyttöön kaikki lain sallimat kiristykset, toiset taas eivät. (ks. esim. Tervasmäki & Tomperi, 2018.) Kumpikin mainituista linjauksista edustaa työvoimapoliittista päivähoitoajattelua ja on ristiriidassa koulutukselliseen tasa-arvoon tähtäävän lakiuudistuksen kanssa. Sosiaalis-päivähoidollinen polkuriippuvuus ilmenee siis sekä järjestöpolitikointina että lakiin jääneissä ongelmakohdissa.

Lähteet

Mahon, Rianne, Anttonen, Anneli, Bergqvist, Christina, Brennan, Deborah, & Hobson, Barbara (2012).Convergent care regimes? Childcare arrangements in Australia, Canada, Finland and Sweden. Journal of European Social Policy 22(4), 419-431.

Mahoney, James (2000). Path Dependence in Historical Sociology. Theory and Society 29, 507–48.

Onnismaa, E-L, Kalliala, M. & Tahkokallio, L. (2017) Koulutuspoliittisen paradoksin jäljillä – Miten varhaiskasvatus muotoutui sosiaalialan koulutuksia suosivaksi Kasvatus & aika. Vol 11 Nro 3 (2017).

Onnismaa, E-L, Paananen, M. & Lipponen, L. (2014) Varhaiskasvatusjärjestelmän polkuriippuvuuksien jäljillä. Kasvatus & aika. Vol 8 Nro 2 (2014).

Opetus- ja kulttuuriministeriö (2019) https://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/varhaiskasvatuksen-koulutusten-kehittamiseen-foorumi

Peltonen, Lasse (2004) Paikallisen hallintatavan muutos – Tampereen aseveliakselin tie rintamalta regiimiksi. Yhteiskuntasuunnittelu 42(3–4), 30–50.

Tervasmäki, T. & Tomperi, T. (2018) Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa. Niin & näin. 2/2018. http://netn.fi/lehti/niin-nain-218

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggers like this: