Vieraskynässä Karoliina Seppänen
Leikkiä voidaan määritellä ja jaotella monin eri tavoin: Esimerkiksi roolileikki, sääntöleikki, esineleikki, fyysinen leikki. Eräs leikin muoto tai sen määrityksen tapa on myös perinneleikki. Perinneleikki ei juurikaan esiinny alan tutkimuksissa, sillä se luokitellaan usein muihin leikkikategorioihin (Baines & Blatcford 2010). Perinneleikki tavallaan onkin eräs leikin alakäsite, joka voi osua monen yläkäsitteen alle. Perinneleikeissä on kuitenkin oma ominaispiirteensä, joka on ylisukupolvisuus. Käsittelen kirjoituksessani perinneleikkejä erimuotoisina ylisukupolvisina leikkeinä, joiden välittämisessä kasvatusalan ammattilaisilla on yhä suurempi rooli.
Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2018) leikki nähdään lapsen luonnollisena tapana toimia, oppia ja rakentaa ymmärrystään maailmasta. Leikkiä voidaan tarkastella pedagogisen tavan lisäksi osana lasten kulttuuria ja osana kulttuurista perinnettä. Kulttuurinen leikkiperinne pitää sisällään lasten oppimat tavat leikkiä ja ajatuksen siitä, mitä leikki tarkoittaa meidän kulttuuriperinteessämme. Leikki ja leikkiperinne ovat siis opittujen toimintojen lisäksi, jotakin jota lapset itsekin luovat ja muokkaavat (Saarikoski, 2005). Leikkejä määrittelevät lasten lisäksi myös kulttuurit, joiden kanssa vuorovaikutuksessa ne ovat kehittyneet. Kallilan (2006) mukaan eri maiden leikkiperinteistä ja leikeistä löytyykin paljon samanlaisuuksia.
Perinteet luovat yhteisyyden tunnetta
Varhaiskasvatuksen yksi tehtävistä on välittää yhteistä kulttuuriperintöä. Lapsen omaksuessa kulttuuriperintöä, hän on valmiimpi käyttämään muuta kulttuuria(Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2018): kun oma kulttuuri-identiteetti on kehittynyt tarpeeksi vahvaksi on lapsen helpompi omaksua uusia asioita omasta kulttuuristaan, käyttää kulttuuripääomaansa eri tilanteissa ja omaksua uutta myös toisista kulttuureista. Perinne, olipa se sitten ruokaperinne, tapaperinne, vuodenaikaan sidottu perinne tai perinneleikki, vahvistaa ihmisten välisiä suhteita ja yhteisyyden tunnetta. Perinteet muodostuvat ja toisintavat kulttuurillisesti hyväksyttyjä käytänteitä ja normeja. (Virtanen, 1970.)
Perinneleikit sitovat lapsia toisiinsa lasten pihakulttuureissa, jotka ovat olleet luonteva leikkien siirtymisen foorumi. Pihoilla lapsiryhmät ovat olleet suhteellisen pieniä ja heterogeenisiä ja lapset ovat muodostaneet pihoilla oman toiminta-ja leikkikulttuurinsa. Pihojen perinteisen merkityksen takia suurin osa perinneleikeistä onkin niin sanottuja pihaleikkejä, vaikka myös monta perinteistä sisäleikkiä tunnetaan (Kalliala, 2006, Torvinen, 2018) Esimerkkejä tunnetuista perinneleikeistä ovat tervapata, hippa tai peili.
Kuvituskuva: Pexels
Perinneleikin erottaa muusta sääntöleikistä se, että leikki on siirtynyt vähintään yhdeltä sukupolvelta toiselle. Usein tätä perinnettä siirtävät eteenpäin toiset lapset (Paakkinen, 1987). Lorut, hokemat ja laululeikit voidaan myös luokitella perinneleikeiksi (Saarikoski, 2005). Yksittäinen perinneleikki on saattanut muuttua matkansa varrella tai siitä on voitu kehitellä erilaisia variaatioita, mutta leikin perusidea on pysynyt samana (Kalliala, 2006; Virtanen, 1970). Hyvä esimerkki tällaisestä leikistä on pihaleikki Mustekala.
Perinneleikit ovat siirtyneet lapselta toiselle omaehtoisesti ja leikit ovat varioituneet ajan saatossa, joten niitä voidaan pitää lasten luomana ja uusintamana kulttuurina (Kalliala, 2006) Nykyisin myös aikuiset siirtävät tätä kulttuuria eteenpäin lasten spontaanien leikkiryhmien vähentyessä.
Aikuinen leikkikulttuurin soihdunkantajana
Lapset viettävät enemmän aikaansa sisätiloissa ja leikkimisen puitteet ovat muuttuneet. Lapset leikkivät esimerkiksi leikkitreffeillä ja kyläillessään – eivät spontaanisti pihalle muodostuneessa ryhmässä. Suuria spontaaneja pihaleikkiryhmiä syntyykin enää harvoin. Uusissa lähiöissä ei myöskään välttämättä ole suunniteltu tai ei löydy luontevia paikkoja perinteisten pihaleikkien pelaamiseen. Osa kaupunkilaisperheen vanhemmista ei uskalla enää päästää lapsiaan pihalle leikkimään ilman aikuisia. Tämä on varmasti osin perusteltua, esimerkiksi liikenteen takia. Myös tavoitteellisten harrastusten lisääntynyt suosio on vähentänyt lasten keskinäistä vapaata ajanviettoa. (Kalliala, 2006; Kyttä, Jokela & Hirvonen 2013; Tovey, 2007; Toropainen, 2018)
Nämä tekijät ovat vaikuttaneet perinneleikkien suosion laskuun ja leikin perinteen siirtämisen mahdollisuuksiin. Kirjoituksessa ”Leikin kehitys ja aikuisen tehtävät ohjauksessa”(Helenius & Torvinen, 2004) pohditaan voivatko aikuiset tulla ottamaan lasten paikkaa heidän leikkikulttuurinsa välittäjinä. Sitä, että lapset itse välittävät leikkikulttuuria eteenpäin pidettäneen ihanteellisena (Saarikoski, 2005), mutta aikuisten rooli etenkin perinteisten lastenleikkien siirtäjänä on nykyään tärkeä ja tarpeellinen (Leikki esiopetuksessa, 2016). Muuten leikit, joilla on ollut pitkät perinteet ja jotka ovat samalla lapsia kehittäviä ja hauskoja eivät välttämättä enää välity seuraavalle sukupolvelle. Toisaalta lastenperinteen lainaaminen ja aikuisen omasta henkilöhistoriasta poimitut leikit eivät ole lasten oman kulttuurin eteenpäin siirtämistä, vaan jotain muuta (Kalliala, 1999).
On toki sääli, jos lasten kulttuuri muuttuu aikuisten hallinnoimaksi ja välittämäksi. Joudumme ottamaan aikuisina roolia, joka aiemmin kuului pihan vanhemmille lapsille, jotta rikas leikkiperinne voisi siirtyä seuraavalle sukupolvelle (Leikki esiopetuksessa 2016). Aikuisten läsnäolosta on onneksi myös hyötyjä, esimerkiksi silloin kuin aikuinen auttaa pitämään leikkiä käynnissä tai auttaa lapsia ristiriitatilanteissa. Perinneleikkien siirtyminen enemmän aikuisten valvonnan alle tuo aikuiselle pedagogisia mahdollisuuksia, sillä pihaleikkien tyyppisissä sääntöleikeissä aikuinen pystyy havainnoimaan hyvin lasten sosiaalista asemaa ryhmässä (Baines & Blatcford, 2010). Ketä otetaan hipassa kiinni, ketä ei?
Kuvituskuvat: Pexels
Psst! Voit lähteä uuteen vuoteen kulttuuri- ja leikkiperinnettä vaalien. Voit ottaa tavoitteeksesi vaikkapa opettaa lapsille yhden perinneleikin kuukaudessa. Suomalaisia perinneleikkejä voit käydä opettelemassa esimerkiksi sivustolla: https://www.perinneleikit.fi/leikit/
Lähteet:
Baines, E., Blatchford, P. (2010). Children’s Games and Playground Activities in School and Their Role in Development. Teoksessa P. Nathan & A.D. Pellegrini. Handbook of the Development of Play. Oxford University Press. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780195393002.013.002
Helenius, A., Korhonen, R. (2004). Leikin kehitys ja aikuisen tehtävät lasten ohjauksessa. Teoksessa: Leikin aika. Forssa:
Helenius, A., Lummelahti, L. (2013). Leikin käsikirja. Jyväskylä: PS-kustannus.
Kalliala, M. (1999). Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Helsinki: Gaudeamus.
Kalliala, M. (2006). Play Culture in a Changing World. Glasgow: Open University Press.
Kyttä, M., Jokela, M, Hirvonen, J. (2013). Suomalaisilla lapsilla paljon itsenäisen liikkumisen mahdollisuuksia. Liikunta & tiede, 50(4), 4-11.
Leikki esiopetuksessa. (2016). Opetushallitus. Stakes: Helsinki
Saarikoski, H. (2005). Folkloristinen lastenperinteen tutkimus: lähtökohtia. Teoksessa H. Saarikoski (toim.), Leikkikentiltä, lapsiperinteen tutkimuksia 2000 – luvulta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. (s. 9 -23)
Seppänen, K. (2017) Perinneleikit osana lasten kulttuuria. Leikin ammattilaiset. Helsingin yliopisto.
Toropainen, D. (2018) ”Ennen leikittiin aina ulkona” Pihaleikit kulttuuriperintöprosessina. Turun yliopisto.
Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2018). Opetushallitus. Määräykset ja ohjeet 2018:17.
Virtanen, L. (1970). Antti pantti pakana. Kouluikäisten nykyperinne. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Tutkittua varhaiskasvatuksesta 