Ainoa mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa -vai onko? -Tutkittu tieto varhaiskasvatuksen johtajan tukena epävarmana aikana

Vieraskynässä Anne Koski

Korona pysäytti yhteiskunnan poikkeuksellisella tavalla ja kriisi kosketti kaikkia. Varhaiskasvatuksessa muutosten vyöry on ollut suorastaan hengästyttävää, sillä niin moni asia on muuttunut viime vuosien aikana: vasu, lapsen vasu, ruokailusuositukset, henkilöstömitoitukset, vakan asiakasmaksuperusteet, henkilöstön kelpoisuusehdot, laki… ja sitten tuli korona. Jatkuvat muutokset ja epävarmuus huomisesta on ollut jo kauan läsnä varhaiskasvatuksen arkea määrittävänä asiana. Mitä oli olla johtaja varhaiskasvatuksessa koronakriisin aikana? Mitkä keinot ovat auttaneet jaksamaan? Haastattelemani päiväkodinjohtaja kertoi vuoden 2020 olleen opettavaisin, joskin samalla raskain ja työuransa haastavin:

”Jouduin monta kertaa toteamaan, että eilen antamani ohjeistus tai päätös olikin jo seuraavana päivänä muuttunut”.

On annettava ohjeita ja tehtävä päätöksiä oman ymmärryksen valossa sekä ratkaistava pulmia, joihin ei ole aikaisemman kokemuksen tuomaa viisautta. Epävarmuuden tunnetta on lisännyt myös valtava tiedon määrä. Tietotulvan, disinformaation, valta- ja vastamedian ristiaallokossa moni saattaa pohtia, mihin tietoon voi luottaa? Tieteellisen tiedon tarkoitus on palvella yhteiskuntaa sekä toimia ihmiskunnan hyväksi.

”Tutkimustyön tehtävänä on järjestelmällisesti ja seikkaperäisesti saada vastaus johonkin toiminnallisista käytännöistä syntyneeseen kysymykseen tai ajattelussa syntyneeseen probleemaan.” ^[1]

Tutkittua varhaiskasvatuksesta -blogi avaa ikkunan tieteelliseen tietoon blogitekstien muodossa. Pohdin tässä blogikirjoituksessani tieteellisen tiedon olemusta sekä avaan dialogisen kuuntelemisen merkitystä johtamisessa.

Kuva: Pixabay

Kaiken avaimena on avoimuus

Tutkittu tieto on itseään korjaavaa. Uusiutuakseen tutkittu tieto tarvitsee avointa tiedettä. Ilman avointa dialogia tieteen ja käytännön välillä, ei voi johtajakaan suunnata kohti uutta. Demokraattinen yhteiskunta tarvitsee avointa, eettisesti kestävää ja luotettavaa tietoa. Miten tietotulvan ja informaatioähkyn keskellä johtaa inhimillisesti ja taitavasti, jottei (etä)johtamisesta tulisi epäjohtamista?

Olen toiminut varhaiskasvatuksen johtamis- ja kehittämistehtävissä vuosien ajan. Väitöstutkimukset, tiedeartikkelit ja niihin perustuva kirjallisuus, tai esim. yliopiston kehittämishankkeessa mukana oleminen, on tuonut omaan johtamistyöhön vahvan selkärangan. Nyt katson tätä vaikeaksi todettua tiedon tuottamisen ja hyödyntämisen yhtälöä tutkijan ja tieteellisen tiedon tuottajan näkökulmasta. Iloitsen siitä, että entistä enemmän puhutaan tieteellisen tiedon avoimen saavutettavuuden merkityksestä. Liian monet tiedeartikkelit löytyvät suljetuista arkistoista, joihin on vaikeaa päästä. Laadullisessa tutkimuksessa tutkijana laitan ikään kuin pääni pölkylle: jokainen toimi, johon ryhdyn, on eettinen toimi ^[2]. Eettiset silmälasit eivät keiku tutkijan otsalla tai pölyty pöydällä: etiikka on läsnä kaikessa ja tutkimuksen joka vaiheessa^[3]. Avoimen tieteen yksi keskeisin periaate on luottamuksellisuus ja vastuu, sillä esim. niin anonymiteetista kuin suostumuksestakin on huolehdittava. Samaan aikaan tutkimuksen saatavuus ja saavutettavuus tulee olla läpinäkyvää. Tämä avoimuuden periaate koskee myös dataa, jonka tulee olla niin avointa kuin mahdollista, mutta niin suljettua kuin välttämätöntä. Herättää suurta ihmetystä, jos tutkijalta evätään perusteita avaamatta tutkimuslupa aineistoon, johon hän on pyytänyt asianmukaista tutkimuslupaa. FAIR-periaate tarkoittaa sitä, että data on niin uudelleen tutkittavissa kuin löydettävissäkin.

Kuva: Avoimen tieteen puu (*lupa kuvankäyttöön pyydetty)

Valitsiko tutkimusaihe minut -vai minä aiheen?

Varhaiskasvatuksen johtajien kokemukset koronakeväänä 2020 ansaitsevat tulla esiin. Tutkimukseni tarkoituksena on antaa ääni heille, jotka koronapandemian ensimmäisen aallon mainingeissa työskentelivät jatkuvan epävarmuuden ja nopeasti muuttuneiden ohjeistusten ristipaineissa. Kärjistetysti voisi sanoa, että päätämme itse, mitkä ilmiöt menneisyydessä ovat tutkimuksen arvoisia.

Kriiseissä ja muutosten myllerryksessä on olennaista saada tulla kuulluksi.

Yhteiselle keskustelulle ja dialogille sekä myös tunnekokemusten purkamiselle tulee varata riittävästi aikaa. Pedagoginen johtajuus varhaiskasvatuksessa rakentuu Fonsénin ^[4] palikkatorni-metaforan mukaisesti seuraavista osa-alueista: 1) perustehtävän määrittelystä, 2) varhaiskasvatussuunnitelmatyöstä, 3) ihmisten ja toiminnan johtamisesta ja 4) pedagogisen keskustelun ylläpitämisestä. Varhaiskasvatuksen pedagogisen toimintakulttuurin muutokseen tulee nähdä yhteisesti jaettu ja ymmärretty syy, jossa puhutaan yhteisesti ymmärrettyä kieltä ^[5]

Johtajilta odotetaan taitoa johtaa diplomaattisesti: On pidettävä silmät apposen auki, korvat höröllä ja kieli keskellä suuta. On pidettävä pää kylmänä, mutta sydän lämpimänä.

”Varjele sydämes kaikella ahkeruudella: sillä siitä elämä tulee.”

ohjeisti vanha kirkkoraamatta vuodelta 1776. Sananlaskun nykyenglanninkielien käännös puhuu ajatusten muovaavasta voimasta: ”Be careful how you think; your life is shaped by your thoughts.” ^[6]

Jatkuvassa epävarmuudessa johtamisessa johtajan yksi tärkeimmistä työkaluista on kaksi korvaa. Kuuntelemiseen pysähtyminen. Dialogiin antautuminen. Valmentava johtajuus pohjautuu dialogiin, erityisesti aitoon kuunteluun ^[7][8] . Tulee malttaa kuunnella ilman vastarintaa, sillä kärsivällinen kuuntelu rakentaa pohjan luovaan dialogiin ^[9] . Dialogi on yhteinen ääneen ajattelemisen prosessi, jonka tavoitteena on löytää luova ja uusi oivallus. Yhdessä ajattelu on tulevien, vielä näkymättömien mahdollisuuksien havaitsemista ja ilmaisemista ^[10]. Tarvitaan johtajuutta, joka näkee koko organisaation todellisuuden rakentuvan sen jäsenten ja johtajan välisessä vuorovaikutuksessa ^[11]. Narratiivi on yksi ajatuksen välineistä, jonka avulla tapahtunut konstruoidaan selitettävään ja ymmärrettävään muotoon. Tarina luo järjestystä inhimilliseen kokemukseen ja tekee epätavanomaisen ymmärrettäväksi ^[12]. Vilma Hänninen erottelee väitöstutkimuksessaan toisistaan eletyn draaman, tajunnallisen sisäisen tarinan sekä kommunikoidun kertomuksen ^[13]. Draama, tarina ja kertomus muuttuvat, kun ihminen puhuu ja tulee kuulluksi (ks. kuvio 1).

 Kuvio 1: Mukaellen Hänninen 1996

Ääneen puhuminen mahdollistaa sen, että sisäinen tarina voi muuttua. Niin kauan, kun ihminen ei tule kuulluksi, hän puolustaa sisäistä tarinaansa. Näin ollen sisäinen jäsennys ei muutu eikä koettua draamaa kyetä tarkastelemaan uudella tavalla. Vasta vuorovaikutteinen kuunteleva dialogi rikastuttaa tätä tarinaa kertojan tuodessa ulkopuolelle jääneitä elementtejä narratiiviinsa. Vanhoista ajattelu- ja toimintatavoista poissiirtyminen edellyttää joustavuutta, muutoskykyä ja oppimista ^[14] sekä tehokasta poisoppimista eli unohtamista. Tarvitaan inhimillistä kärsivällistä kuuntelua sekä herkkyyttä kohdata kunnioittavasti toinen ihminen: “Kun pääset lähelle toista; riisu kenkäsi. Sillä maa, jolla seisot, on pyhää maata.” *

Summa summarum

Huomisen johtajuuden painopiste on oppivassa yhteisössä itsessään ja sen sisäisissä ominaisuuksissa ^[15]. Tutkitun tiedon ja käytännön toiminnan välisestä vuoropuhelusta löytyy myös varhaiskasvatuksen johtajuuden peruskallio. Eli se perusta, jonka varaan varhaiskasvatuksen pedagogiikan arviointi ja toivotun tulevaisuuden johtaminen rakentuvat. Johtaminen vaatii taitoa ja näkökykyä tarkastella tulevaisuutta menneen valossa, mutta myös tutkitun tiedon valossa. Epävarmassa ja muutosten kyllästämässä ajassa tarvitaan sydämen sivistystä ja herkkyyttä ymmärtää, että epävarmuus saa toiset enemmän varpailleen ja jopa ahdistumaan. Toisaalta epävarmuus voi parhaimmillaan motivoida uteliaisuuteen, varovaisuuteen ja harkintaan. Jopa levollisuuteen! Kuten Tuutikki totesi Muumipeikolle katsellessaan revontulia[16]:

”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”.

artikkelikuva: pixabay

*lähde: Katajisto, S. Pyhää maata. Instagram-viesti @susliini Viitattu 20.1.2021. Lupa kysytty sitaatin käyttämiseen.

Lähteet:

[1] Varto, J. (2005). Laadullisen tutkimuksen metodologia. Saatavana verkossa:   http://arted.uiah.fi/synnyt/kirjat/varto_laadullisen_tutkimuksen_metodologia.pdf

[2] Varto, J. (2005). Laadullisen tutkimuksen metodologia. Saatavana verkossa: http://arted.uiah.fi/synnyt/kirjat/varto_laadullisen_tutkimuksen_metodologia.pdf

[3] Clarkeburn, H. & Mustajoki, A. (2007). Tutkijan arkipäivän etiikka. Tampere: Vastapaino.

[4] Fonsén, E. (2014). Pedagoginen johtajuus varhaiskasvatuksessa. Tampere University Press.

[5] Marsh, S., Waniganayake, M. & De Nobile, J. (2013). Leadership for Learning as an intentional, community-wide activity: the importance of developing a shared language in schools. School Leadership & Management, 33(4), 395-411.

[6] https://www.bible.com/fi/bible/69/PRO.4.23.GNTD

[7] Parrila, S. (2016). Coaching oppimista edistävän johtamisen perustana. Teoksessa S. Parrila & E. Fonsén (toim.) Varhaiskasvatuksen pedagoginen johtajuus. Käsikirja käytännön työhön. Juva: Bookwell, 149-168.

[8] Lehto, K. (2017). Johda rohkeasti!: Oivalluksia esimiestyöstä ja johtajuudesta. Vaasa: Vaasan yliopisto saatavana: https://www.univaasa.fi/materiaali/pdf/isbn_978-952-476-770-5.pdf

[9] Isaacs, W. (2001). Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. 394 s. ISBN 952-14-0425-6.

[10] Isaacs, sama teos uudelleen

[11] Juuti, P. (2006). Lopuksi: Onko johtamisella tulevaisuutta? Teoksessa P. Juuti (toim.) Johtaminen eilen, tänään ja huomenna. Helsinki: Otava, 226-239.

[12] Bruner, J. (1990). Acts of meaning. Harvard University Press, Cambridge 1990.

[13]Hänninen, V. (1996). Tarinallisuus ja terveystutkimus. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 33(2), pp. 109-118.

[14] Lämsä, A-M. & Hautala, T. (2004) Organisaatiokäyttäytymisen perusteet. Helsinki: Edita.

[15] Jäppinen, A. (2012). Huomisen johtajuus ja sen synnyttäminen. Teoksessa K. Mäki & T. Palonen (toim.) Johtamisen tilat ja paikat. Aikuiskasvatuksen 50. vuosikirja. Vantaa: Kansanvalistusseura.

[16] Jansson, T. & Järvinen, L. (1968). Taikatalvi (3. p.). Porvoo: WSOY