Vieraskynässä Liisa Ahonen
Haastavat kasvatustilanteet kuormittavat varhaiskasvatuksen ammattilaisia suuresti heidän työssään. Integraatiokehityksen myötä ollaan ajauduttu tilanteeseen, jossa erityispedagogisesti painottuneita pienryhmiä on purettu kiihtyvällä tahdilla, ja kaikki lapset on sijoitettu yhteisiin isoihin lapsiryhmiin. Trendin taustalla on pyrkimys kohti inkluusiota, eli kaikille lapsille avointa ja tasa-arvoista varhaiskasvatusta, jossa erityisyydestä on tullut osa tavanomaisuutta. Pyrkimys on paitsi inhimillisesti kaunis, myös teoreettisesti hyvin perusteltu varsin monesta näkökulmasta käsin. Ongelmana on kuitenkin se, että monissa kunnissa tuen tarpeessa olevien lasten integraatiota ei ole valmisteltu käytännön tasolla lähimainkaan riittävästi, jolloin integraatiosta on pikemminkin tullut säästökeino. Onnistuneen integraation edellytyksenä on erilaisuuden aito hyväksyminen. Jotta erilaisuus voitaisiin todella hyväksyä, tulee meidän ymmärryksemme laajentua. Ymmärrys ei kuitenkaan voi laajentua ilman tietoa. Hyvin toteutettu integraatio edellyttää henkilökunnan täydennyskoulutusta, erityispedagogisten resurssien aikaisempaa systemaattisempaa jalkauttamista lapsiryhmien toimintaan, sekä pienempiä ryhmäkokoja.
Haastava käyttäytyminen on sosiaalis-emotionaalista tuen tarvetta
Omaa ymmärrystä voi laajentaa kuitenkin monin tavoin. Erityisen tärkeää on pysähtyä tarkastelemaan tutuksi, ja ehkä rutinoituneeksikin, käynyttä kasvatusajatteluaan tuoreesta näkökulmasta käsin. Liikkeelle voi lähteä vaikkapa pohtimalla sitä, että yksikään lapsi ei käyttäydy tahallaan haastavasti. Me ihmiset olemme laumaeläimiä. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä on primitiivinen tarve kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi yhteisön jäseneksi. Yksikään lapsi ei tahallaan toimi tavalla, jolla tulee suljetuksi ryhmän ulkopuolelle. Haastavan käyttäytymisen taustalla on ihan aina jokin looginen syy. Yleensä syy on se, ettei lapsella ole vielä muutakaan tapaa toimia kuormittavassa tilanteessa. Toisin sanoen, lapsen sosiaalis-emotionaaliset taidot eivät ole kehittyneet riittävästi, jotta lapsi voisi ratkaista haastavan tilanteen aikuisen näkökulmasta rakentavalla tavalla. Tästä syystä haastavaa käyttäytymistä ei pidä lähestyä lapsessa olevina luonteenpiirteinä tai pysyvänä ”valuvirheenä”, vaan sosiaalis-emotionaalisena tuen tarpeena. Samasta syystä on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, etteivät nämä taidot kehity rankaisemalla, vaan tukemalla taitoja kädestä pitäen konkreettisissa arjen tilanteissa.
Sosiaalis-emotionaalista tukea tarvitsevat kaikki lapset. Lapset oppivat sosiaalisia ja emotionaalisia taitoja ennen kaikkea vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristönsä kanssa, jossa sekä aikuiset, että vertaisryhmän jäsenet näyttelevät suurta roolia. Aikuinen on lapselle aina peili. Tapa, jolla aikuinen katsoo tai koskettaa lasta, ja tapa, jolla aikuinen juttelee lapselle, määrittää lapselle sitä, millainen hän on. Lapsi oppii sosiaalis-emotionaalisia taitoja suoraan aikuisen esimerkistä. Aikuisen tapa ilmaista omia tunteitaan, puhua muista ihmisistä tai muille ihmisille, sekä tapa ratkaista ristiriitatilanteita, määrittelevät lapselle sitä, millä tavalla täällä maailmassa kuuluu toimia, millä tavalla toisia ihmisiä tulee kohdella ja miten omista rajoista pidetään kiinni. Juuri siitä syystä tehokkain tapa tukea lasten sosiaalis-emotionaalisia taitoja on kiinnittää huomiota aikuisen omaan vuorovaikutukselliseen toimintaan.
Koska kyseessä ovat ennen kaikkea taidot kiveen hakattujen tai tiukan ikäsidonnaisten piirteiden sijaan, on tärkeää ymmärtää, miten yksilöllisesti ne kehittyvät. Osa lapsista tarvitsee enemmän tukea sosiaalis-emotionaalisiin taitoihinsa, aivan kuten jotkut kaipaavat enemmän tukea kielellisiin tai motorisiin taitoihinsa. Sosiaalis-emotionaalista tukea tarvitsevat lapset edustavat suurta joukkoa varhaiskasvatuksessa tukea tarvitsevista lapsista. Perinteinen tapa lähestyä enemmän sosiaalis-emotionaalista tukea tarvitsevia lapsia on ollut hyvin ongelmakeskeinen. Tässä lähestymistavassa haastavia tilanteita on lähestytty hyvin yksilökeskeisesti siten, että ongelma on paikannettu yksittäiseen lapseen. Tällöin pulmaa on pyritty ratkaisemaan yksisilmäisesti kuntouttamalla lasta erilaisten tukitoimien avulla niin kauan, että hän jollain tavalla sopeutuu vallitsevaan lapsiryhmään. Kun tukitoimet sitten todetaan riittämättömiksi, ”hankala” lapsi on haluttu sijoittaa johonkin toiseen ryhmään.
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan
Yksittäisen lapsen kuntouttamisen sijaan meidän tulisi keskittyä kuntouttamaan koko ryhmän toimintakulttuuria niin kauan, että se sopeutuu keskenään erilaisten lasten erilaisiin tarpeisiin. Käytännön tasolla tämä kuntouttaminen merkitsee huomion suuntaamista aikuisten vuorovaikutukselliseen ja pedagogiseen toimintaan. Vanha sananlasku: ”Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, tiivistää sisäänsä olennaisimman. Väitöstutkimukseni (Ahonen, 2015) varhaiskasvattajien toiminnasta päiväkotien haastavissa kasvatustilanteissa osoitti selvästi, että aikuisella on käsissään ratkaisun avaimet haastaviin kasvatustilanteisiin kaiken aikaa. Juuri aikuisen vuorovaikutukselliset valinnat heijastavat sitä, miten haastava kasvatustilanne etenee.
Tarkastelin vuorovaikutuksen laatua sitoutuneisuuden käsitteen kautta. Sitoutuneisuus koostuu kolmesta elementistä, joita ovat sensitiivisyys, aktivointi (alkuperäinen käsite stimulointi) ja autonomia. (ks. Pascal ym. 1995.) Mitä nämä elementit tarkoittavat käytännön kasvatustyössä? Sensitiivisyydellä tarkoitetaan aikuisen herkkyyttä tunnistaa ja ymmärtää lapsen tunteita tarkoituksenmukaisella tavalla. Sensitiivisyyttä voidaan pitää emotionaalisena tilannetajuna, sisäisenä kompassina, joka kertoo kantajalleen, miten lapsi tulisi kohdata haastavassa tilanteessa, miten ja milloin reagoida. Aktivoinnilla puolestaan tarkoitetaan aikuisen kykyä tavoittaa lasten käyttäytymisellään antamaa reaaliaikaista palautetta toiminnan laadukkuudesta.
Tutkimukseni (Ahonen, 2015) osoitti, että toiminnan laadukkuus oli suoraan yhteydessä haastavan käyttäytymisen määrään. Mikäli toiminta on lapsia innostavaa, sopivan haastavaa ja toiminnallista, lapset sitoutuvat toimintaan. Tällöin haastava käyttäytyminen loistaa poissaolollaan ja lapsia ohjaa ulkoisen pakon sijaan sisäinen halu oppia. Mikäli toiminta lipsahtaa lapsia passivoivaksi aikuislähtöiseksi toiminnaksi, haastava käyttäytyminen alkaa tylsyyden myötä tuntuvasti lisääntyä. Tutkimukseni mukaan erityisesti hiljaa paikoillaan istuminen ja odottaminen provosoivat haastavaa käyttäytymistä tuntuvasti. Riittävän sensitiivinen aikuinen tunnistaa, milloin toiminta ei vastaa lasten tarpeita, ja osaa näin ollen aktivoida toimintaa esimerkiksi lisäämällä toiminnallisuutta tai tarttumalla aikaisempaa paremmin lasten ideoihin ja ajatuksiin, sekä sallia niiden vaikuttaa käsillä olevaan toimintaan.
Autonomia käsitteenä merkitsee sitä, antaako aikuinen tilaa ja aikaa lapsen aloitteellisuudelle riittävästi. Laadukkaassa varhaiskasvatuksessa jokaiselle lapselle kuuluu käsitys siitä, että lapsi on ihana ja riittävä juuri sellaisena kuin hän, ja että aikuisen tehtävänä on huolehtia siitä, että kukin lapsi saa osallistua ryhmän yhteiseen toimintaan omista lähtökohdistaan ja edellytyksistään käsin.
Viisi erilaista vuorovaikutustapaa haastavissa kasvatustilanteissa
Tutkimukseni mukaan aikuiset toteuttivat viittä erilaista vuorovaikutustapaa haastavissa kasvatustilanteissa.
Lämpimässä vuorovaikutustavassa aikuisen sitoutuminen vuorovaikutukseen oli syvää. Aikuinen osasi mukauttaa omaa toimintaansa lapsen tarpeiden mukaiseksi, jolloin lapsen käyttäytymiseen ja toimintaan kohdistuneet odotukset olivat realistisia. Aikuinen tunnisti herkästi, milloin lapsi kaipasi intensiivisempää tukea joko toimintaansa tai tunteidensa säätelyyn. Lapsen voimakkaisiin tunteisiin vastattiin empatialla, jolloin lapselle osoitettiin konkreettisesti, miten kaikki tunteet ovat sallittuja, eikä lapsen tarvitse pelätä jäävänsä suuren tunteensa kanssa yksin. Lämmin vuorovaikutustapa heijastui lapsen emotionaaliseen hyvinvointiin. Kun lapsi tuli alusta lähtien tarpeineen ja tunteineen kuulluksi ja nähdyksi, haastavat tilanteet hälvenivät ennen kuin ne ehtivät kunnolla syttyäkään.
Etäinen vuorovaikutustapa oli puolestaan lämpimän tavan täydellinen vastakohta. Siinä vuorovaikutuksen laatu oli täysin sitoutumatonta. Aikuinen saattoi olla hyvin viileä, jopa tyly. Konfliktien selvittäminen luisui saarnaamiseksi, jossa aikuinen käytti valta-asemaansa väärin suodattamalla omaa turhautumistaan puheeseensa. Lapsen osaksi koitui tyytyä kuuntelemaan aikuisen dialogia ja asettua aikuisen asettamiin seurauksiin. Säännöillä saatettiin simputtaa lapsia, eikä aikuinen tuntunut lainkaan tunnistavan, miten hänen oma negatiivinen suhtautumisensa paitsi pitkitti ja provosoi haastavia kohtaamisia, myös aiheutti lapsille emotionaalista pahaa oloa. Toisinaan täydellinen sitoutumisen puute näkyi aikuisen välinpitämättömyydessä. Jos lapsi vaikkapa saapui aikuisen luo näyttämään piirustustaan, aikuinen saattoi tekoaan perustelematta yksinkertaisesti kääntää lapselle selkänsä ja rajata tämän näin vuorovaikutuksen ulkopuolelle.
Ristiriitaisessa vuorovaikutustavassa aikuisen vuorovaikutukseen sitoutuminen vaihteli saman haastavan tilanteen aikana. Joskus tilanne käynnistyi siitä, että aikuinen oli haastavan tilanteen alussa hyvin sitoutunut ja toteutti lämmintä vuorovaikutustapaa. Lapsi vastasi laadukkaaseen vuorovaikutukseen välittömästi käyttäytymisellään: haastava käyttäytyminen vähentyi nopeasti ja koko tilanne oli oikeastaan jo päättymäisillään, kun aikuisen keskittyminen syystä tai toisesta herpaantui kesken kaiken. Tällöin aikuinen saattoi poistua yllättäen tilanteesta toisiin tehtäviin. Joskus hän jäi fyysisesti tilanteeseen, mutta emotionaalisella tasolla hän ei enää ollut läsnä. Lapsi vaistosi sitoutumisen herpaantumisen välittömästi ja vastasi käyttäytymisellään. Lapsesta riippuen levoton, aggressiivinen tai vetäytyvä käyttäytyminen lisääntyi nopeasti ja haastavat kasvatustilanteet pitkittyivät pitkittymistään. Joskus haastava tilanne käynnistyi aikuisen heikosta sitoutumisesta, mutta lapsen haastavan käyttäytymisen lisääntyessä näytti siltä, että aikuinen ikään kuin tunnisti oman toimimattoman vuorovaikutuksensa ja ryhtyi tietoisesti sitoutumaan vuorovaikutukseen. Jälleen kerran lapsi reagoi aikuisen vuorovaikutuksen laatuun heti, ja usein haastavat kasvatustilanteet päättyivät muutoksen jälkeen nopeasti.
Teknisessä vuorovaikutustavassa aikuisen toiminta näytti päälle päin ammattimaiselta ja monin paikoin pedagogisesti hyvin perustellulta. Pedagogiset suunnitelmat olivat huolellisesti laadittuja ja teoriassa toiminnan puitteet olivatkin kunnossa. Todellisuudessa aikuinen ei kuitenkaan ollut riittävän sitoutunut vuorovaikutukseen, jolloin hänen toimintaansa ohjasi ennen kaikkea omasta etukäteen laaditusta suunnitelmasta kiinni pitäminen ja rutiineissa pysytteleminen. Tästä syystä aikuinen ei tunnistanut lasten tarpeita riittävästi, joka puolestaan johti haastaviin kasvatustilanteisiin.
Välttelevä vuorovaikutustapa oli tavoista ainoa, jota sovellettiin vain tietyllä tavalla käyttäytyvien lasten kanssa toimittaessa. Välttelevästi kohdattiin vain aggressiivisesti ja tai uhmakkaasti käyttäytyvät lapset. Välttelevään vuorovaikutustapaan kuului nimensä mukaisesti se, että aikuinen vältteli haastavien tilanteiden selvittämistä. Hän joko poistui tilanteesta kesken kaiken tai siirsi vastuuta kollegoille. Yleensä välttelevän tavan taustalla oli syvä neuvottomuus. Aikuinen koki, ettei hänellä ollut riittävästi ammatillisia keinoja toimiakseen lapsen kanssa. Tällöin ainoa jäljelle jäävä keino saattoi olla tilanteen täydellinen vältteleminen. Toisinaan välttely kumpusi turhautumisesta. Jos aikuinen koki selvittäneensä vastaavan tilanteen saman lapsen kanssa jo lukemattomia kertoja, tuntui saman asian toistaminen niin turhauttavalta, ettei siihen tullut enää tartuttua.
Lämmin suhde kannattelee lasta
Huomionarvoista on, ettei yksikään vuorovaikutustavoista ollut tutkimukseni mukaan ominainen yksittäiselle työntekijälle. Tästä voimme vetää johtopäätöksen siitä, että vuorovaikutuksemme laatu on aina jossain määrin tilannesidonnaista. Omat henkilökohtaiset resurssimme juuri kyseisellä hetkellä vaikuttavat voimakkaasti siihen, miten intensiivisesti pystymme vuorovaikutukseen sitoutua. Sanomattakin on selvää, että haasteet omassa elämässä, kuten taloudelliset vaikeudet tai vaikkapa aviokriisi, heijastuvat vääjäämättä esimerkiksi kykyymme tuntea empatiaa toisia kohtaan. Aina syiden ei tarvitse kuitenkaan olla kovin vakaviakaan. Vuorovaikutuksen laatuun heijastuu herkästi myös orastava päänsärky tai huonosti nukuttu yö. Erityisen tärkeää on tiedostaa, miten vuorovaikutuksen laatu saattaa määrittyä heikoksi vain suhteessa tiettyihin lapsiin. Ne lapset, jotka tarvitsevat enemmän tukea sosiaalis-emotionaalisiin taitoihinsa, ovat usein lapsista niitä väärin ymmärretyimpiä. Juuri niitä lapsia, joiden kanssa ajaudumme huomaamattamme negatiivisen vuorovaikutuksen kierteeseen.
Nämä samat lapset ovat kuitenkin niitä, jotka kipeimmin kaipaisivat osakseen lämmintä katsettamme ja hyväksyvää läsnäoloamme. Tutkimusnäyttö osoittaa, että juuri nämä lapset ovat riskiryhmässä ajautua nuoruudessaan ja aikuisuudessaan päihteiden väärinkäyttäjiksi, rikollisuuteen ja työttömyyteen, sillä sosiaalis-emotionaaliset taidot ovat voimakkaasti yhteydessä yksilön menestymiseen läpi elämän. Pelkkä ajatus siitä, että joidenkin lasten tulevaisuus voidaan viitoittaa jo varhaislapsuudessa noin synkäksi, tuntuu sydäntä särkevältä, lohduttomuudessaan kohtuuttomalta. Juuri siksi on turvallista tietää, että vankka tutkimusnäyttö osoittaa niin ikään, että on olemassa merkittävä suojaava tekijä, joka voi pyyhkäistä tieltään tulevaisuuden synkät kauhuskenaariot. Tällainen pelastusrengas on lämmin suhde omaan ammattikasvattajaan. Sanotaan, että yksikin turvallinen aikuinen voi taata onnellisen lapsuuden. Voisitko sinä olla sellainen aikuinen lapselle, joka sitä kaikista kipeimmin tarvitsee? Voisitko sinä olla se, joka näkee lapsen haastavan käyttäytymisen taakse? Muistetaan tämä: se mihin kiinnitämme huomiota, lisääntyy.
Lähteet:
Ahonen, L. 2015. Varhaiskasvattajan toiminta päiväkodin haastavissa kasvatustilanteissa. Tampere: Suomen yliopistopaino Oy – Juvenes Print.
Ahonen, L. Haastavat kasvatustilanteet. Lämpimän vuorovaikutuksen käsikirja. Jyväskylä: PS-Kustannus.
Greene, R. W. 2010. Tulistuva lapsi. Uusi lähestymistapa helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. Helsinki: FinnLectura.
Kalliala, M. 2008. Kato mua. Kohtaako aikuinen lapsen päiväkodissa? Helsinki: Gaudeamus.
Pascal, C., Bertram, A. D., Ramsden, F., Georgeson, F., Saunders, M. & Mould, C. 1995. Effective early learning research project: evaluating and developing quality in early childhood settings: a professional development programme. Manual. Worcester College of Higher Education: Amber.
Tutkittua varhaiskasvatuksesta 