Hyvinvoinnin supervoimat positiivisen pedagogiikan työkaluina

Vieraana Eliisa Leskisenoja

On helpompi rakentaa vahvoja lapsia
kuin korjata rikkinäisiä aikuisia.

Frederick Douglass

Positiivinen pedagogiikka tarkoittaa yksinkertaistettuna positiivisen psykologian tieteen soveltamista opetus- ja kasvatustoimintaan (Green, Oades, & Robinson, 2011). Tällöin kasvatuksen ja opetuksen kohteena ovat perinteisten tietojen ja taitojen ohella lasten ja nuorten hyvinvointitaitojen ja luonteenvahvuuksien edistäminen (Seligman ym. 2009). Jotta pedagoginen toiminta lapsen hyvinvoinnin tukemiseksi olisi tietoista, tavoitteellista ja systemaattista, tarvitaan sen suuntaviivoiksi vahva teoreettinen viitekehys. Ilman teoriaa on vaikea saavuttaa syvällistä ymmärrystä, ja ilman syvällistä ymmärrystä toiminnasta tulee helposti päälleliimattua ja keinotekoista. Sellainen toiminta ei yleensä ole kovin pitkäikäistä eikä tuota pysyviä tuloksia saati sitouta tekijäänsä.

Eräs varhaiskasvatuksen opettaja totesi kerran sattuvasti, että positiivinen pedagogiikka on tapa toimia, elää ja olla. Se on kokonaisvaltainen, kaiken läpäisevä ajattelumalli, joka tulee näkyväksi toiminnassamme, puheessamme ja vuorovaikutuksessamme toisten ihmisten kanssa (Leskisenoja 2019). Positiivinen pedagogiikka konkretisoituu hyvän huomaamisessa (Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2016), mutta koko kirjossaan se tarkoittaa paljon enemmän kuin vahvuuksien tunnistamista ja hyödyntämistä (Leskisenoja 2019). Käytän positiivisen pedagogiikan moninaisuuden kuvaamisessa metaforaa viidestä hyvinvoinnin supervoimasta. Nämä supervoimat – myönteiset tunteet, toimintaan sitoutuminen, välittävät ihmissuhteet, merkityksellisyys ja onnistumisen kokemukset – nousevat positiivisen psykologian perustajan, professori Martin Seligmanin (2011), PERMA-hyvinvointiteoriasta. Supervoimat niputtavat positiivisen pedagogiikan tärkeimmät asiat näppärästi yhteen ja antavat tarvittavaa volyymia hyvinvointityöhön. Lopputuloksen kannalta on paljon vaikuttavampaa tukea hyvinvoinnin eri osa-alueita samanaikaisesti (Noble & McGrath 2016, 11) kuin vahvistaa esimerkiksi pelkästään lapsen luonteenvahvuuksia tai sosiaalisia taitoja.

PERMA-teorian mukaan lapsen hyvinvointi vahvistuu, kun sen viisi elementtiä vahvistuvat (Seligman 2011). Teorian viitoittamana lapsen kasvun ja hyvinvoinnin tukemisesta tulee läpinäkyvää, tutkimusperustaista ja systemaattista kasvatustyötä. Supervoimien avulla on positiivinen pedagogiikka mahdollista juurruttaa osaksi päiväkotien toimintakulttuuria. Tämä vaatii työyhteisön omistautumista asiaan. Jotta supervoimat riittävät kannattelemaan lasta, hän tarvitsee ne kaikki. Työyhteisön sisällä onkin tarpeen istua alas ja pilkkoa abstrakti käsitteistö yksinkertaisiksi ja helposti ymmärrettäviksi arjen työkaluiksi. Ja samalla tehdä suunnitelma siitä, millä konkreettisilla tavoilla kukin viidestä osa-alueesta tulee huomioiduksi ja tuetuksi lapsen päivittäisessä toiminnassa. (Leskisenoja 2019.)

Seuraavaksi esittelen lyhyesti hyvinvoinnin viisi supervoimaa. Tuon myös esille joitakin näkökulmia siitä, miten kyseistä supervoimaa on mahdollista varhaiskasvatuksen toimintaympäristöissä tukea.

Supervoima 1: Myönteiset tunteet

Myönteisillä tunteilla, kuten ilolla, mielihyvällä, hauskuudella, kiinnostuksella, tyytyväisyydellä, kiitollisuudella ja turvallisuuden tunteella, on moninainen positiivinen vaikutus lasten hyvinvointiin ja oppimiseen (esim. Lewis, Huebner, Reschly & Valois 2009; Nickerson & Nagle 2004; Noddings 2003; Suldo, Shaffer & Riley 2008). Siksi varhaiskasvatuksen toimintaympäristöissä tulee tehdä hartiavoimin töitä myönteisten tunteiden vaalimiseksi ja samalla opettaa lapsille taitoja tunnistaa näitä joskus hyvinkin ohikiitäviä tunnekokemuksia. Tunnistamisen myötä lapset oppivat intensiivisemmin nauttimaan positiivista hetkistä ja vähitellen myös käyttämään niitä puskureina vastoinkäymisten hetkellä.

Varhaiskasvatuksessa myönteiset tunteet limittyvät vahvasti ihmissuhteiden supervoimaan ja viriävät välittävissä aikuis- ja vertaissuhteissa. Päiväkotiin on mukava tulla, kun siellä odottaa hyväntuulinen ja hyväksyvä yhteisö sekä huolehtivat aikuiset ja mukavat kaverit. Lämpimän yhdessäolon tulisi alkaa heti aamun ensihetkistä, kun lapsi saapuu paikalle ja saa vahvistavan kokemuksen siitä, että hän on odotettu, tärkeä ja merkityksellinen osa omaa ryhmää (vrt. Karjalainen 2016, ks. myös Mellenius). Kun päivän rytmi ja sisältö nousevat lapsen tarpeista, elämänpiiristä ja mielenkiinnon kohteista, saa toiminta varmasti lapset viihtymään, innostumaan ja nauttimaan. Lapsilähtöinen ja aidosti lasta osallistava pedagogiikka synnyttää myönteisiä tunteita (Roos 2017).

Kuulluksi tulemisen ohella keskeistä on tehdä näkyväksi lapsessa oleva hyvä ja rakentaa hänen ympärilleen positiivista panssaria. Jokaisen lapsen tulee vakuuttua siitä, että hän on riittävä, ihana ja arvokas juuri sellaisena kuin on.

Muita työkaluja myönteisten tunteiden vahvistamiseksi ovat esimerkiksi leikki, huumori ja hassuttelu. Vähitellen voidaan tutustua myös kiitollisuusharjoitteisiin, jotka ovat erittäin voimallinen hyvinvoinnin lähde (esim. Froh, Yurkewics & Kashdan 2009; McGullough, Emmons & Tsang 2002; Toussaint & Friedman 2009; Wood, Froh & Geraghty 2010) sekä harjoitella hyviin asioihin keskittymistä Mikä meni hyvin? -harjoitteen avulla . 

Supervoima 2: Toimintaan sitoutuminen

Toimintaan sitoutuminen on tärkeä supervoima, jota lapsi tarvitsee läpi elämänsä. Varhaiskasvatuksessa on paljon tilanteita, joissa voidaan vahvistaa lapsen kykyä keskittyä ja uppoutua. Leikkitilanteet ovat tästä erinomainen esimerkki, mutta innostunut aikuinen saa lapset kiinnostumaan mistä tahansa toiminnasta. Sitoutuminen edellyttää myös resursseja. Lapsella tulee olla aikaa, rauhaa ja tilaa oman toimintansa toteuttamiseen.

Sitoutumiseen liittyvät läheisesti lähikehityksen vyöhykkeen (Vygotsky 1978) ja flow’n käsitteet (Csikszentmihalyi 1990). Kummankin teorian mukaan sitouttavin ja nautinnollisin tilanne syntyy silloin, kun lapsen kyvyt tulevat riittävästi haastetuiksi. Flow-tilassa, jossa lapsen taidot ja tehtävän haasteellisuus ovat keskenään tasapainossa, lapsi kokee huimaa toiminnan imua (Nakamura & Csikszentmihalyi 2009). Sitoutumista voidaan vahvistaa myös tietoisuustaitoja harjoittelemalla. Pienet lapset eivät vielä välttämättä ymmärrä tietoisuustaitoharjoitteiden tavoitteita, mutta kun he oppivat vähitellen nauttimaan harjoituksista ja huomaamaan niiden hyötyjä, voi harjoitteista muotoutua heille elämänpituisia hyvinvointistrategioita (Rechtschaffen 2017; 82).

Supervoima 3: Välittävät ihmissuhteet

Välittävät ihmissuhteet ovat supervoimista kaikkein merkityksellisin, ja juuri ihmissuhteiden kontekstissa positiivinen pedagogiikka ja varhaiskasvatus solmiutuvat kaikkein luontevimmin yhteen. Lämpimät ja turvalliset ihmissuhteet ovat välttämätön edellytys lapsen tasapainoiselle ja eheälle kasvulle sekä sopeutumiselle varhaiskasvatusympäristöön.  Perustan tälle luo pedagoginen rakkaus, joka tulee esille opettajan osoittamana lämpimänä ja huolehtivaisena toimintana (Määttä & Uusiautti 2014, 112-113). Lapsi tulee kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Hänelle annetaan aikaa, hänelle puhutaan kauniisti, hänet hyväksytään ja hänelle hymyillään.

Opettajan tulee panostaa myös toimivien vertaissuhteiden rakentamiseen (Tast 2017). Jotta ihmissuhteista muodostuisi lapselle hyvinvoinnillinen voimavara, pitää lapsen sosiaalisia ja emotionaalisia valmiuksia vahvistaa ahkerasti läpi koko varhaiskasvatus- ja kouluajan. Pääpaino on myönteisten toimintamallien opettamisessa. Opettajan tehtävä on opettaa lapsi käyttäytymään hyvin. Kiellot ja käskyt saattavat vähentää ei-toivottua käyttäytymistä, mutta eivät kartuta lapsen valmiuksia toimia rakentavammin tulevissa tilanteissa. (Vrt. Karhu 2018.) Myönteinen vahvistaminen on tehokas keino. Kaikki se, johon kiinnitetään huomiota, runsastuu.

Tiivis yhteistyö perheiden kanssa on paras mahdollinen tukitoimi lapsen hyvinvoinnille (Ahonen 2017, 123; ks. myös Ahonen). Lapsen erityislaadun ja onnistumisten sanoittaminen vanhemmille kannattelee heitä ja vahvistaa toiveikasta asennetta tulevaisuuteen. Kun lapsesta välittäminen näkyy koteihin asti, luo se parhaat edellytykset hedelmälliselle kasvatuskumppanuudelle ja myös kipeidenkin asioiden käsittelylle.

Supervoima 4: Merkityksellisyys

Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että lapset alkavat rakentaa oman itsensä ja maailmansa merkityksellisyyttä siitä hetkestä lähtien, kun he syntyvät. Lapsi etsii merkityksellisyyttä jokaisesta vuorovaikutustilanteesta, kokemuksesta ja ihmissuhteesta.  (Baker, Green & Falecki 2017.) Merkityksellisyyden kokemukset ovat suuri kehityksellinen voimavara, joka suuntaa lapsen valintoja ja lisää hänen sitoutumistaan ja sinnikkyyttään.

Puhuttaessa merkityksellisyydestä varhaiskasvatusympäristöissä kiinnittyy huomio tärkeiden ihmissuhteiden ohella vahvuuspedagogiikkaan ja lapsen aidon osallisuuden toteutumiseen.  Tutkimusten mukaan jo yksi-kaksivuotiaiden lasten toiminnassa voidaan havaita selviä viitteitä eri luonteenvahvuuksista (Lottman, Zawaly & Niemiec 2017; Park & Peterson 2006). Varhaiskasvatuksessa työntekijöiden merkitys luonteenvahvuuksien ensi-itujen vaalijana ja vahvistajana on hyvin olennainen (Proctor ym. 2011). Jokaisella lapsella on ainutlaatuinen taipumusten ja mahdollisuuksien yhdistelmä, joka suotuisissa olosuhteissa tulee vähitellen näkyväksi. Varhaiskasvatuksen tehtävä on kodin rinnalla tarjota lapselle optimaaliset olosuhteet, jotka ravitsevat tätä kasvuprosessia ja houkuttelevat lapsen sisäiset voimavarat esiin. Tämä tarkoittaa lapsessa olevan hyvän sanoittamista ja hänen sankarihetkiensä aktiivista bongaamista. Koska luonteenvahvuudet kehittyvät harjoittelemalla, kannattaa niiden käyttäminen sitoa luontevaksi osaksi päivittäistä työskentelyä ja vuorovaikutusta: “Nyt käytetään ryhmätyötaitojamme ja kerätään yhdessä kaikki legot pois lattialta!” (Leskisenoja 2019.)

Kun lapsen hyvinvointia tuetaan osallisuuden keinoin, huolehditaan siitä, että lapsen ääni saa kuulua päivittäisen toiminnan kaikissa vaiheissa. Tämä vaatii kasvattajilta uskallusta ja taitoa luopua omista kunnianhimoisista suunnitelmistaan ja taivuttaa Vasun kasvatuksellisia tavoitteita sellaiseen tekemiseen, jonka lapset kokevat omakseen. Rohkeutta ja avarakatseisuutta tarvitaan myös siihen, että lapsi saa tilaa omille näkemyksilleen ja valinnoilleen, olipa kyse perustoiminnoista tai leikkihetkestä.  (Roos 2016, 23-24.)

Supervoima 5: Onnistumisen kokemukset

Viimeinen hyvinvoinnin supervoima on onnistuminen. Jokainen lapsi tarvitsee tähtihetkiä, jolloin hän saa loistaa muiden edessä. Opettajan tehtävä on napata kiinni tällaisista hetkistä ja tehdä lapsen onnistuminen näkyväksi. Tilanteen mukaan voidaan hurrata, antaa aplodit, peukuttaa, heittää ylävitoset, halata tai kehua sanallisesti. Joskus riittää pelkkä hymy, hyväksyvä nyökkäys tai lämmin katse. Onnistumiset ruokkivat lapsen minäpystyvyyttä, ja usko omiin kykyihin lisää tulevien onnistumisten todennäköisyyttä (vrt. Schunk & DiBenedetto 2014). Tärkeää on, että huomio kiinnitetään monenlaisiin huippuhetkiin, jotta lapsi kasvaa pitämään arvossa tiedollisten saavutusten ohella myös sosiaalista ja emotionaalista osaamista (Seligman ym. 2009).

Opettajien on myös muistettava positiivisiin odotuksiin kätkeytyvä voima (ks. Rosenthal & Jacobson 1968). Saamme sitä, mitä tilaamme. Kun lapselle asetetaan myönteisiä ja sopivan korkeita odotuksia ja sanoitetaan uskoa hänen mahdollisuuksiinsa, venyy hän osaamisensa ylärajoille ja jopa niiden yli. Lapsi muodostaa omat tavoitteensa pitkälti aikuisen odotusten mukaisesti. Usko lapsen kykyihin saa hänetkin uskomaan itseensä, toimimaan sinnikkäästi ja yrittämään parhaansa (Leskisenoja 2016).  

Aikuisen suurena kunniatehtävänä on huolehtia siitä, että jokainen lapsi saa kasvaa ympäristössä, joka tukee hänen supervoimiensa kehittymistä. Koska pieni supersankari tarvitsee ponnahdusalustakseen turvallisen ja hyvinvoivan aikuisen, on hyvin tärkeää, että päiväkodin henkilökunta huolehtii myös omien supervoimiensa riittävyydestä. Samat hyvinvoinnin elementit – myönteiset tunteet, sitoutuminen, ihmissuhteet, merkityksellisyys ja onnistumisen kokemukset – ovat yhtä välttämättömiä aikuiselle kuin lapselle. (Leskisenoja 2019.) Jotta lapsi voi kukoistaa, pitää aikuisen kukoistaa ensin!

Lisää ideoita lapsen supervoimien vahvistamiseen löytyy Eliisa Leskisenojan tuoreimmasta kirjasta Positiivinen pedagogiikka varhaiskasvatuksessa. 

LÄHTEET

Ahonen, L. 2017. Vasun käyttöopas. Jyväskylä: PS-kustannus. 

Baker, L., Green, S., & Falecki, D. 2017. Positive early childhood education: Expanding the reach of positive psychology into early childhood. European Journal Of Applied Positive Psychology, 1.

Csikszentmihalyi, M. 1990. Flow: The psychology of optimal experience. New York: Harper and Row.

Green, S., Oades, L. & Robinson, P. 2011. Positive education: Creating flourishing students, staff and schools. InPysch 16-17, April.

Froh, J. J., Yurkewicz, C. & Kashdan, T. B. 2009. Gratitude and subjective well-being in early adolescence: Examining gender differences. Journal of Adolescence 32, 633–650.

Karhu, A. 2018. Check in, check out! Käyttäytymisen tehostettua tukea lähikoulussa. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Karjalainen, S. 2017. Pieniä kohtaamisia. Nyt on pedagogiikan aika: Helsinki: Lastentarhanopettajaliitto, 15-17.

Leskisenoja, E. 2016. Vuosi koulua, vuosi iloa. PERMA-teoriaan pohjautuvat luokkakäytänteet kouluilon edistäjinä. Acta Universitatis Lapponiensis 330. Rovaniemi: Lapin yliopistopaino.

Leskisenoja, E. 2019. Positiivinen pedagogiikka varhaiskasvatuksessa. Jyväskylä: PS-kustannus. 

Lewis, A. D., Huebner, E. S., Reschly, A. L. & Valois, R. F. 2009. The incremental validity of positive emotions in predicting school functioning. Journal of Psychoeducational Assessment 27 (5), 397–408.

Lottman, T., Zawaly, S. & Niemiec, R. M. 2017. Well-being and well-doing: Bringing mindfulness and character strengths to the early childhood classroom and home. In C. Proctor (Ed.), Positive psychology interventions in practice (pp. 83-105). Cham, Switzerland: Springer.  

McCullough, M. E., Emmons, R. A. & Tsang, J. A. 2002. The grateful disposition: A conceptual and empirical topography. Journal of Personality and Social Psychology, 82, 112-127.

Määttä, K. & Uusiautti, S. 2014. Rakkaus. Tunteita, taitoja, tekoja. Helsinki: Kirjapaja.

Nakamura, J. & Csikszentmihalyi, M. 2009. Flow theory and research. Teoksessa S. J. Lopez & C. R. Snyder (toim.) Oxford handbook of positive psychology. New York: Oxford University Press, 195–206.

Nickerson, A. & Nagle, R. J. 2004. The influence of parent and peer attachments on life satisfaction in middle childhood and early adolescence. Social Indicators Research: An International and Interdisciplinary Journal for Quality of Life Measurement 66, 35–60.

Noble, T. & McGrath, H. 2016. The PROSPER school pathways for student wellbeing. Policy and Practices. Cham: Springer.

Noddings, N. 2003. Happiness and education. New York: Cambridge University Press.

Park, N. & Peterson, C. 2006. Moral competence and character strengths among adolescents: The development and validation of the Values in Action Inventory of Strengths for Youth. Journal of Adolescence 29, 891–909.

Proctor, C., Tsukayama, E., Wood, A. M., Maltby, J., Fox Eades, J. & Linley, P. A. 2011. Strengths Gym: The impact of a character strengths-based intervention on the life satisfaction and well-being of adolescents. The Journal of Positive Psychology 6 (5), 377–388.

Rechtschaffen, D. 2017. Keskittymiskykyä luokkaan. Jyväskylä: PS-kustannus.

Rosenthal, R. & Jacobson, L. Urban Rev 196. Pygmalion in the classroom. 3: 16.

Roos, P. 2017. Osallisuuden polulla. Nyt on pedagogiikan aika: Helsinki: Lastentarhanopettajaliitto, 15-17.

Schunk, D. H. & DiBenedetto, M. K. 2014. Academic self-efficacy. Teoksessa R. Gilman, E. S. Huebner & M. J. Furlong (toim.) Handbook of positive psychology in schools. New York: Routledge, 115–130.

Seligman, M. E. P. 2011. Flourish: A visionary new understanding of happiness and wellbeing. New York: Simon & Schuster.

Seligman, M. E. P., Ernst, R. M., Gillham, J., Reivich, K. & Linkins, M. 2009. Positive education: Positive psychology and classroom interventions. Oxford Review of Education 35, 293–311.

Suldo, S. M., Shaffer, E. J. & Riley, K. 2008. A social-cognitive-behavioral model of academic predictors of adolescents’ life satisfaction. School Psychology Quarterly 23, 56–69.

Tast, S. 2017. Lasten vertaissuhteiden pedagoginen rakentaminen ja tukeminen varhaiskasvatuksessa. Nyt on pedagogiikan aika: Helsinki: Lastentarhanopettajaliitto, 18-20.

Toussaint, L. & Friedman, P. 2009. Forgiveness, gratitude, and well-being: The mediating role of affect and beliefs. Journal of Happiness Studies 10, 635–654.

Uusitalo-Malmivaara, L. & Vuorinen, K. 2016. Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa. Juva: PS-kustannus.

Vygotsky, L. 1978. Mind in society. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Wood, A. M., Froh, J. J. & Geraghty, A. W. 2010. Gratitude and well-being: A review and theoretical integration. Clinical Psychology Review 30, 890–905.