Miten päivähoito voi hyödyttää lapsia pitkällä aikavälillä?

Vieraskynässä Jani Erola

Kun kuulin, että meitä oli pyydetty kirjoittamaan kansainväliseen vertailevaan tutkimukseen (Blossfeld ym. 2017) kappale suomalaisen päivähoidosta, pidin sitä heti hyvänä ajatuksena. Olin jo pitkään pitänyt Suomessa aiheesta vellovaa keskustelua kummallisena. Lähes kaikilla tuntui olevan asiasta näkemyksiä. Varsinkin silloin, jos päivähoidon väitettiin olevan lapsille haitaksi, näkemyksen väitettiin oikopäätä perustuvan tieteelliselle näytölle.

Omien lasten päivähoitovuodet Turussa olivat tuossa vaiheessa jo takanapäin. Tänä aikana saadut myönteiset kokemukset saivat myöskin epäilemään haitallisuutta. Positiiviset kokemukset koskivat päivähoidon kumpaakin keskeistä osa-aluetta, niin varhaiskasvatusta kuin hoivaakin. Oli vaikea kuvitella, että jos päivähoito oli järjestetty niin kuin sen pitäisi – asiantuntevaan, välittävään ja sitoutuneeseen henkilökuntaan nojautuen – mistä ihmeestä oletetut haitat olisivat syntyneet. Olisimme varmaan pystyneet tarjoamaan lapsillemme niin sanottua kehittävän kasvuympäristön itsekin, oman lapsuuteni esimerkin mukaisesti. Mutta miksi sitä ei voisi antaa myös varhaiskasvatuksen ja hoivan ammattilaiset? Ja entä jos vanhemmat eivät varhaiskasvatuksesta itse onnistu pitämään huolta tai tarjoamaan hoivaa riittävästi tai sopivassa muodossa – vaikka itse näin kuvittelisivatkin? Historia on täynnä esimerkkejä hyvää tarkoittavien vanhempien lapsilleen aiheuttamista haitoista. Esimerkiksi ruumiillinen kuritus kiellettiin kouluissa jo 1914, mutta perheissä vasta 1984.

Kuitenkaan suomalaista tutkimusta, jossa varsinkaan päivähoidon pitkän aikavälin vaikutuksia lapsiin olisi pyritty arvioimaan, ei tietääkseni ollut tehty lainkaan. Lisäksi tutkimukset muista pohjoismaista (Esping-Andersen ym. 2012; Havnes & Mogstad 2011, 2015; Ruhm & Waldfogel 2012) viittasivat pikemminkin positiivisiin kuin negatiivisiin pitkän aikavälin vaikutuksiin.

Pitkän aikavälin vaikutuksilla tarkoitetaan omalla tieteenalallani sosiologiassa ja muissa yhteiskuntatieteissä todellakin vuosien tai vasta vuosikymmenin jälkeen havaittavia efektejä. Toisaalta jotta vaikutuksilla olisi todellista merkitystä, pitäisi niiden näkyä niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta olennaisissa asioissa. Koulutus oli selitettävä tekijä, johon nämä kriteerit istuivat. Varhaisimmat olennaiset koulutukselliset erot näkyisivät Suomessa kuitenkin vasta toiselle asteelle siirryttäessä, lukion suorittaminen parikymppisenä ja korkeakoulutus vielä myöhemmin. Näihin tutkimuksessamme yhdessä Aleksi Karhulan ja Elina Kilpi-Jakosen (Karhula ym. 2017) kanssa sitten keskityimmekin.

Näin pitkän aikavälin vaikutuksia tutkittaessa itse tutkimusasetelmassa on haasteensa. Vähimmilläänkin hieman alle kymmenen vuoden jälkeen havaittavat vaikutukset eivät millään lailla voisi olla suoria, vaan niiden pitäisi välttämättä välittyä niiden asioiden kautta, joita lapset kokevat siirryttyään peruskouluun tai sen jälkeen. Kirjallisuudessa efektiä on selitetty erityisesti koulutuksen ja kyvykkyyden kerrannaisvaikutuksilla yli elinkaaren, tunnetuimmin James Heckmanin klassikkoartikkelissa ”Policies to Foster Human Capital” (2000). On pitkään ollut tunnettua, että koulutuksella voidaan parantaa lasten kykyjä (esim. Coleman 1968). Mitä enemmän kykyjä, osaamista ja taitoja tietyssä iässä on, sitä enemmän koulutuksella voidaan parantaa niitä. Näin varhaisimmalla koulutuksella – eli varhaiskasvatuksella – pitäisi olla vahvimmat positiiviset vaikutukset osaamiseen yli ajan.

Tärkein varhaiskasvatuksen vaikutuksia myöhempää ikään välittävä tekijä olisi siis myöhemmin hankittu koulutus. Teoriassa kaikkien lasten pitäisi hyötyä varhaiskasvatuksesta, mutta kaikkein lahjakkaimpien eniten. Toisaalta kaikkein huono-osaisimmat lapset jäävät kotonaan suurimmalla todennäköisyydellä ilman ”kehittävää hoivaa” (esim. Thomsen 2015), mistä syystä päivähoidossa saadun varhaiskasvatuksen ja hoivan hyötyjen pitäisi olla kaikkein suurimpia kaikkein huono-osaisimmissa perheissä. Näiden tekijöiden tasapainottaessa toisiaan on mahdollista, että päivähoidon mahdolliset hyödyt ovat lopulta suurin piirtein yhtä suuria perhetaustasta riippumatta. Juuri tällainen tulos on saatu tähän mennessä tehdyissä kolmessa aihetta koskevassa suomalaistutkimuksessa (Hiilamo ym. 2018; Karhula ym. 2017; Kosonen & Huttunen 2018): jos päivähoidolla on lapsiin pitkän aikavälin vaikutusta, on se pikemminkin positiivinen kuin negatiivinen, eikä yhteys eroa perhetaustan mukaan.

Paljon vähemmälle huomiolle kirjallisuudessa on jäänyt päivähoidon lähiperheen ongelmilta suojaava vaikutus, vaikka tähän viitataankin myös Heckmanin artikkelissa. Päivähoito voi tarjota tukea, turvaa ja pysyvyyttä pikkulapsille silloin, kun kotona ei vanhemmilla menekään niin hyvin, esimerkiksi keskenäisistä suhteista tai terveydellisistä syistä johtuen. Toisin sanoen se voi paikata kotona saatavan hoivan puutteita. Tällaisia kausia voi sattua kaikenlaisiin perheisiin ja haitat voivat kasautua yli elinkaaren lisäkoulutuksen hyötyjen tapaan. Säännölliset perheen ulkopuoliset aikuiskontaktit itsessään voivat pitkässä juoksussa olla syy sille, että päivähoitoon osallistuminen hyödyttäisi lapsia vielä vuosikymmenien päästä.

Viitteet

Blossfeld, Hans-Peter, Nevena Kulic, Jan Skopek & Moris Triventi (toim.) (2017) Childcare, Early Education and Social Inequality: An International Perspective. Edward Elgar Publishing

Coleman, James S. (1968) The Evaluation of Equality of Educational Opportunity. Report, The John Hopkins University .

Esping-Andersen, Gosta, Irwin Garfinkel, Wen-Jui Han, Katherine Magnuson, Sander Wagner & Jane Waldfogel (2012) Child care and school performance in Denmark and the United States. Children and Youth Services Review, Comparative Child and Family Policy 34: 3, 576–589.

Havnes, Tarjei & Magne Mogstad (2011) Money for nothing? Universal child care and maternal employment. Journal of Public Economics, Special Issue: International Seminar for Public Economics on Normative Tax Theory 95: 11, 1455–1465.

Havnes, Tarjei & Magne Mogstad (2015) Is universal child care leveling the playing field? Journal of Public Economics 127: 100–114.

Heckman, James J. (2000) Policies to foster human capital. Research in Economics 54: 1, 3–56.

Hiilamo, Heikki, Marko Merikukka & Anita Haataja (2018) Long-Term Educational Outcomes of Child Care Arrangements in Finland. SAGE Open 8: 2, 2158244018774823.

Karhula, Aleksi, Jani Erola & Elina Kilpi-Jakonen (2017) Home sweet home? Long-term educational outcomes of childcare arrangements in Finland. Hans-Peter Blossfeld, Nevena Kulic, Jan Skopek & Moris Triventi (toim.) Childcare, Early Education and Social Inequality – A Cross-national Perspective268–285. Edward Elgar, Cheltenham

Kosonen, Tuomas & Kristiina Huttunen (2018) Kotihoidon tuen vaikutus lapsiin. Tutkimuksia 115. VATT, Helsinki. URL http://www.labour.fi/tutkimusjulkaisut/tutkimuksia/tutkimuksia-115/.

Ruhm, Christopher J. & Jane Waldfogel (2012) Long-term effects of early childhood care and education. Nordic Economic Policy Review: Economics of Education23–51. Nordic Council of Ministers

Thomsen, Mette Kjærgaard (2015) Parental time investments in children: Evidence from Denmark. Acta Sociologica 58: 3, 249–263.