Inklusiivisen varhaiskasvatuksen perimmäinen tarkoitus on jokaisen lapsen osallistuminen ja joukkoon kuulumisen turvaaminen. Inklusiivista varhaiskasvatusta koskevassa keskustelussa ihmisoikeuksiin, arvoihin ja asenteisiin liittyvät pohdinnat jäävät usein paitsioon, koska keskusteluissa ovat usein esillä esimerkiksi resursseihin, rakenteisiin ja lapsien ryhmiin sijoittamiseen liittyvät näkökulmat ja perustelut (Heiskanen ym., 2021; Takala & Sirkko, 2022). Inklusiivisen varhaiskasvatuksen toteutumisessa on kuitenkin kyse hyvin syvälle ulottuvista asioista, joiden keskiössä ovat aikuisten arvoihin, asenteisiin ja ennakkoluuloihin liittyvät ulottuvuudet. Lasten joukkoon kuuluminen on aikuisten toiminnasta kiinni ja sen toteutuminen on aikuisten vastuulla.
Tiina Kuutti (KM, EO, VO) työskentelee yliopisto-opettajana Itä-Suomen yliopiston varhaiskasvatuksen opettajakoulutuksessa. Väitöskirjatutkimuksessaan hän tarkastelee inklusiivisen varhaiskasvatuksen toteutumista. Ennen yliopistouraa Tiina on työskennellyt erilaisissa opetustehtävissä varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa. Väitöskirjatyön jälkeinen tutkimus jatkuu Lasten ja nuorten aivoergonomian tutkimusryhmässä ja inklusiivisen varhaiskasvatuksen parissa syventyen jokaisen lapsen joukkoon kuulumisen turvaamiseen.
Vieraskynässä Riikka Kess, Marika Oikarinen, Safa Mohamed, Sara Murtonen ja Saira Rashad
Lähtökohtaisesti maahanmuutto on stressaava ja traumaattinen prosessi, joka edellyttää resilienssiä eli kykyä pinnistellä vastoinkäymisten keskellä (ks. Estrada-Moreno ym. 2025). Resilienssi ei ole vain vastoinkäymisten selättämistä, vaan se nähdään moniulotteisena prosessina – tapana suhtautua haasteisiin ja uskoa niistä ylitsepääsemiseen (Arslan, 2024). Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että maahanmuuttajien selviytyminen uudessa kotimaassa nojaa liikaa yksilöiden harteille sen sijaan, että heitä tuettaisiin järjestelmällisemmin (Estrada-Moreno ym., 2025). Ajan saatossa resilienssin käsite onkin alettu liittää paitsi yksilöllisiin ominaisuuksiin, erityisesti ympäristön merkitykseen sekä yksilön ja ympäristön väliseen vuorovaikutukseen. Vanhempi saattaa esimerkiksi pohtia, miten hänen lapsensa tulee kohdelluksi varhaiskasvatuksessa ja koulussa, ja kuinka hän vanhempana voi tukea ja ylläpitää lastensa hyvinvointia uudessa ympäristössä. Lapsen tunteet kietoutuvat vahvasti perheen kokemuksiin: lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa ja tukea muutosten tuomien tunteiden käsittelyyn ja selvitäkseen vastoinkäymisistä onnistuneesti. Kyky kohdata, käydä läpi ja päästä yli vastoinkäymisistä on yksilön (asenteet, uskomukset), yhteiskunnan (perhe, yhteisöt, kulttuuriset normit) ja jopa globaalin (taloustilanne, kriisit) vaikutuksen ja vuoropuhelun tulos (Arslan, 2024). Tämä osoittaa, miten yhteiskunnan ja sen laajempien rakenteiden tulisi ottaa vastuuta perheiden resilienssin tukemisesta vastoinkäymisten keskellä. Lapsen resilienssi vahvistuu aikuisen tuen, luodun turvan ja huolenpidon kautta – sekä kotona että varhaiskasvatuksessa (Hoyes, 2024; Mc Leon ym., 2023; Robles-Melendez ym., 2024)
Kuvassa takana: Saira Rashad, Riikka Kess ja Marika Oikarinen sekä edessä: Safa Mohamed ja Sara Murtonen
Riikka Kess, Marika Oikarinen, Safa Mohamed, Sara Murtonen ja Saira Rashad muodostavat Oulun yliopiston Kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnan opettajankouluttajista ja opiskelijoista koostuvan tutkimustiimin, joka on kiinnostunut maahanmuuttajataustaisten lasten koulupoluista yhdenvertaisuuden ja kielen oppimisen näkökulmista. Tutkimus on saanut alkusysäyksensä opiskelijoiden ja opettajien käytäväkeskusteluista, joissa pohdimme millaista sisukkuutta ja resilienssiä suomalainen koulutusjärjestelmä vaatii maahanmuuttajataustaisilta lapsilta ja heidän perheiltään. Pohdinnat ovat kehittyneet pienimuotoiseksi tutkimushankkeeksi Resilience in Immigrant Families: Educational Pathways to Social Inclusion and (Future) Wellbeing of Children (BRIDGE), jossa keskitymme erityisesti vanhempien näkökulmiin. Blogikirjoituksessamme tarkastelemme tutkimustuloksia, jotka ovat merkityksellisiä varhaiskasvatuksen näkökulmasta osana laajempaa koulupolkua.
Vieraskynässä Laura Lahti, Raisa Harju-Autti & Outi Arvola
Kielellisesti ja kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa kielikysymysten tarkastelu on yhä tarpeellisempaa myös varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa. Yksi syy tälle on koulussa opiskeltavan ensimmäisen vieraan tai toisen kotimaisen kielen eli A1-kielen opetuksen aloituksen varhentaminen ensimmäiselle vuosiluokalle: koulun kielivalinnat alkavat jo esiopetuksessa. Lisäksi lasten ja heidän perheidensä sekä henkilöstön kielelliset taustat ovat yhä moninaisempia. Tutkimustieto osoittaa omien äidinkielten tärkeyden oppimisessa ja identiteettien rakentumisessa (ks. esim. Cummins, 2021; Ganuza & Hedman, 2019). Omien äidinkielten osaamisen lisäksi yhteiskunnan kansalliskiel(t)en oppiminen on avainasemassa osallisuuden rakentumisessa (ks. esim. Intke-Hernandez, 2020). Nykyinen kielikattaus näyttäytyy siis kovin erilaisena esimerkiksi 2000-luvun alun Suomeen verrattuna (ks. esim. Vaarala ym., 2021). Oman lusikkansa tähän kielisoppaan tuo vielä englannin kieli, jonka rooli globaalina lingua francana on luonut myös Suomessa sille alati vahvemman aseman. Tarkastelemmekin tässä tekstissämme erityisesti englannin kieltä varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen ammattilaisten käsityksissä.
Ensi viikolla vieraskynässä aiheena on englannin kielen asema varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen kielikattauksessa.
Laura Lahti, FT, työskentelee Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa kielididaktiikan yliopistonlehtorina pääasiassa vieraiden kielten ja ruotsin aineenopettajakoulutukseen liittyvissä tehtävissä. Aiemmin hän on toiminut myös saksan, ranskan ja englannin aineenopettajana eri koulutusasteilla. Hänen tutkimuksensa keskittyykin vieraiden kielten opetuksen ja oppimisen sekä kielitietoisuuden ja monikielisyyden teemoihin. Tällä hetkellä hän on kiinnostunut erityisesti varhaisen kieltenopetuksen ja kielikasvatuksen käytänteistä ja mahdollisuuksista.
Varhaiskasvatuksella on keskeinen rooli lasten kokonaisvaltaisen kehityksen, hyvinvoinnin ja oppimisen tukemisessa. Viime vuosina huomio on kohdistunut päiväkodin johtajiin, joiden rooli on ratkaiseva varhaiskasvatuksen laadun varmistamisessa. Päiväkodin johtajien hyvinvointi on olennaista sekä heidän oman ammatillisen jaksamisensa, että lasten hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta. Tiedetään, että päiväkodin johtajan omalla työhyvinvoinnilla on yhteys siihen, miten henkilöstö jaksaa työssään (Skakon ym., 2010) ja tämä on edelleen yhteydessä lasten oppimiseen ja hyvinvointiin (Jorde Bloom & Abel, 2015). Ei siis ole yhdentekevää, miten päiväkodin johtaja itse jaksaa ja voi työssään. Monet työhyvinvointi tutkimukset ovat keskittyneet varhaiskasvatuksen henkilöstön hyvinvointiin ja siihen, miten päiväkodin johtaja voi johtaa työhyvinvointia. Vähemmälle huomiolla on jäänyt päiväkodin johtajien oma työhyvinvointi sekä tutkimus siitä, minkälaisista tekijöistä se rakentuu ja mitkä tekijät ovat siihen yhteydessä.
Linda Nurhonen on koulutukseltaan varhaiskasvatuksen opettaja ja kasvatustieteiden maisteri. Tällä hetkellä hän työskentelee Tampereen yliopistossa yliopisto-opettajana, opettaen pääasiassa tulevia varhaiskasvatuksen opettajia. Opetustyön ohella Linda tekee väitöskirjaa, jossa hän tarkastelee päiväkodin johtajien työhyvinvointia.
Vieraskynässä Saha, Nurhonen, Harkoma, Luosa & Salminen
Myötätunnon merkitys hyvinvoinnin ja yhteenkuuluvuuden perustana korostuu entisestään yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa eriarvoisuus kasvaa, keskusteluilmapiiri kärjistyy ja ihmisten keskinäinen luottamus horjuu. Tarvitsemme syvempää ymmärrystä siitä, mikä liittää ihmisiä yhteen ja luo kestäviä, hyvinvointia vahvistavia yhteisöjä. Tämä tarkoittaa toisen huomioimista, mielipahan ja ilon tunnistamista ja sensitiivistä kohtaamista. Myötätuntoinen toiminta rakentuu vähitellen oppimisen myötä, ja siksi varhaisvuodet ovat sen kannalta merkityksellisiä. Varhaiskasvatus tarjoaa päivittäin mahdollisuuksia tällaisiin myötätuntoisiin, yhteyttä rakentaviin tekoihin ja kohtaamisiin, jotka luovat pohjaa lasten ja henkilöstön hyvinvoinnille sekä kestäville ja inklusiivisille päiväkotiyhteisöille.
Mari Saha työskentelee varhaiskasvatuksen apulaisprofessorina sekä REAL-tutkimuskeskuksen varajohtajana Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän toimii vastuullisena tutkijana HyMy-hankkeessa, joka keskittyy työhyvinvointiin ja myötätuntokulttuuriin varhaiskasvatuksessa. Marin tutkimusintressit liittyvät opetus- ja kasvatushenkilöstön työhyvinvointiin, työhyvinvoinnin johtamiseen, myötätuntokulttuuriin sekä vaativan monialaisen tuen ja varhaiserityiskasvatuksen kysymyksiin.
Linda Nurhonen, KM, Tampereen yliopisto
Linda Nurhonen on koulutukseltaan varhaiskasvatuksen opettaja sekä kasvatustieteiden maisteri. Linda työskentelee yliopisto-opettajana Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa sekä osana HyMy -tutkimushankketta. Linda on myös väitöskirjatutkija ja hänen tutkimuksensa keskittyy erityisesti päiväkodin johtajien työhyvinvointiin.
Sivi Harkoma, KM, Tampereen yliopisto
Sivi Harkoma on koulutukseltaan varhaiskasvatuksen maisteri ja hän tutkii väitöskirjassaan varhaiskasvatuksen henkilöstön ja lasten välistä vuorovaikutusta. Sivillä on kokemusta myös varhaiskasvatuksen kansallisesta arvioinnista. Hän työskentelee apurahatutkijana HyMy-tutkimushankkeessa, jonka tavoitteena on selvittää, miten varhaiskasvatuksen henkilöstön työhyvinvointi ja työyhteisön ilmapiiri heijastuvat vuorovaikutuksen laatuun henkilöstön ja lasten välillä.
Mari Luosa, KM, Tampereen yliopisto
Mari Luosa on koulutukseltaan varhaiskasvatuksen opettaja, kasvatustieteiden maisteri ja erityisopettaja. Tällä hetkellä Mari työskentelee tutkijana HyMy-tutkimushankkeessa. Hänen oma väitöskirjansa paneutuu varhaiskasvatuksen konsultaation kehittämiseen. Maria kiinnostaa myönteisen vuorovaikutuksen edistäminen ja tätä kautta hyvinvoinnin lisääminen.
Jenni Salminen, KT, dosentti, Jyväskylän yliopisto
Jenni Salminen työskentelee Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitoksella yliopistonlehtorina ja hän on osa Tampereen yliopiston johtamaa Henkilöstön hyvinvointi ja myötätunto varhaiskasvatuksessa (HyMy) -hankkeen tutkimusryhmää. Jennin tutkimuksen keskiössä on varhaiskasvatuksen henkilöstön ja lasten välinen vuorovaikutus. Häntä kiinnostaa erityisesti se, millä tavalla vuorovaikutuksen piirteet ja laatu ovat yhteydessä lasten oppimiseen, kehitykseen ja hyvinvointiin sekä miten henkilöstön ominaisuudet ja kokemukset muokkaavat ryhmässä tapahtuvaa vuorovaikutusta. Lisäksi hän on tutkinut myös kotiympäristön tekijöiden yhteyttä lasten kehitykseen ja oppimiseen.
