Ensi viikolla vieraskynässä Elina Weckström

KM Elina Weckström viimeistelee väitöskirjaansa Itä-Suomen yliopistoon aiheenaan Sosiaalisesti kestävän osallisuuden toimintakulttuurin rakentaminen varhaiskasvatuksessa. Nykyisessä työssään Touhula-päiväkotien laatu- ja varhaiskasvatusjohtajana hän saa päivittäin työskennellä varhaiskasvatuksen laadun ja pedagogiikan kehittämiseksi, sekä tehdä yhteistyötä varhaiskasvatuksen ammattihenkilöstön, päiväkodin johtajien ja useiden varhaiskasvatuksen sidosryhmien kanssa.

Blogikirjoituksessaan Elina käsittelee osallisuuden toimintakulttuurin rakentamista varhaiskasvatuksen henkilöstön näkökulmasta. Kirjoitus perustuu hänen esitarkastuksessa olevaan väitöskirjaansa. Väitöstutkimuksen vaiheita, Elinan ajatuksia sekä lasten ja henkilöstön kanssa tekemiä oivalluksia voi seurata Lapsinäkökulmablogista: https://lapsinakokulma.wordpress.com/author/elinaweckstrom/

Stressaantuvatko taaperot aloittaessaan varhaiskasvatuksessa?

Vieraana Eira Suhonen

Taaperoikäiset lapset (1-3 vuotiaat) ovat olleet tutkimuksen keskiössä vain harvoin varhaiskasvatuksessa. Perinteisesti on ajateltu, että varhaiskasvatukseen liittyvät opetussuunnitelmat ja varhaiskasvatuksen pedagogiikka koskettavat vain leikki-ikäisiä ja esiopetusikäisiä lapsia. Olen koko lasten parissa tekemäni työhistoriani ajan, joka alkoi harjoittelijana Suomen Punaisen Ristin puhehäiriölasten kuntoutuskodissa vuonna 1975, ihmetellyt sitä miksi pienten lasten opetuksen merkitystä on jäänyt vähäiseksi ja sitä tulisi varhaiskasvatuksessa kehittää. Toisaalta ymmärrän, että lisääntynyt tieto lapsen kehityksestä, erityisesti aivojen kehittymisestä, on nostanut myös taaperoiden kasvatuksen ja opetuksen keskustelun ja tutkimuksen kohteeksi.  Blogissani tarkastelen taaperoiden varhaiskasvatuksessa aloittamista ja siihen liittyviä näkökulmia. Sen jälkeen kirjoitan tutkimuksiimme perustuvista tuloksista taaperoiden taidollisista ja biologisista eroavaisuuksista varhaiskasvatuksen alkutaipaleella.

Jatka lukemista ”Stressaantuvatko taaperot aloittaessaan varhaiskasvatuksessa?”

Ensi viikon vieraskynässä Eira Suhonen

FT, dosentti Eira Suhonen työskentelee erityispedagogiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Suhosen tutkimus suuntautuu varhaiserityiskasvatuksen ja lasten stressin säätelyn, kehityksen ja oppimisen tutkimukseen. Erityisesti leikin merkitys erityistä tukea tarvitsevien lasten oppimisympäristöissä on ollut tutkimuksen kohteena ja Suhonen on ollut mukana kansainvälisessä yhteistyöverkossa TD COST Action TD1309, Play for Children with Disabilities (2015-2018). Yhteistyöverkossa on tutkittu erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten osallisuutta ja mahdollisuutta leikkiin erilaisissa asumis- ja oppimisympäristöissä. Suhonen on yhdessä professori Nina Sajaniemen ja hänen johtamansa tutkimusryhmän kanssa tehnyt monitieteistä tutkimusta lasten stressin säätelystä ja oppimisesta jo vuodesta 2008 alkaen. Kiinnostus erityisesti taaperoikäisten (1 – 3 vuotiaat) lasten tutkimiseen ja taaperopedagogiikan kehittämiseen alkoi väitöstutkimuksesta Erityistä tukea tarvitsevan taaperon sopeutuminen päiväkotiryhmään (2009). Väitöskirjan tulosten pohjalta aloitettiin tutkimusryhmässä kehittää PedaSens –ohjelmaa, josta tohtorikoulutettava Sivi Harkoma tekee väitöskirjaansa.

Blogikirjoitus käsittelee pitkittäistutkimustamme ”Taaperot varhaiskasvatuksessa” jossa seurattiin, vuosina 2012-2014 varhaiskasvatuksessa aloittaneiden, taaperoiden biologisten- ja ympäristötekijöiden vaikutusta lapsen kehittyvään stressin säätelyyn ja oppimiseen 2-3 vuoden ajan. Tässä kirjoituksessa keskitytään erityisesti varhaiskasvatuksessa aloittamiseen. Blogi perustuu pitkälti tutkimushankkeen ensimmäiseen artikkeliin Children’s biological givens, stress responses, language and cognitive abilities and family background after entering kindergarten in toddlerhood (Suhonen ym., 2018). 

Luontoaltistus päiväkodeissa edistää kaupunkilaislasten immuunitasapainoa

Kuva: Aki Sinkkonen

Vieraana Marja Roslund

Lasten immuunijärjestelmän häiriöt, kuten allergiat, astma, atopia ja tyypin 1 diabetes ovat lisääntyneet kaupungistuneissa yhteiskunnissa (Hanski ym., 2012; Kondrashova ym., 2013). Yhtenä syynä tähän on korkea hygieniataso, urbaani elämäntyyli ja riittämätön luontokosketus, jotka yksipuolistavat elimistön mikrobistoa (Hanski ym., 2012; Rook, 2009; Roslund ym., 2020). 

Päiväkotilasten immuunijärjestelmän säätely voi parantua jo yhden kuukauden aikana

Vertailevissa tutkimuksissa on aikaisemmin todettu, että luonnon kanssa kosketuksissa olevilla maaseudun lapsilla on pienempi todennäköisyys sairastua immuunijärjestelmän häiriöistä johtuviin sairauksiin (Kirjavainen ym., 2019; Stein ym., 2016). Tuore tutkimuksemme paljastaa, että päiväkotilasten immuunijärjestelmän säätely voi parantua jo yhden kuukauden aikana, kun monimuotoinen luonto tuodaan päiväkotipihaan (Roslund ym., 2020). Tutkimuksessa asvaltoiduille, laatoitetuille ja sorapäällysteisille päiväkotipihoille tuotiin metsäpohjaa eli kunttaa, siirtonurmea ja multalaatikoita, joihin lapset kylvivät kasveja ja hoitivat niitä. Päiväkodin henkilökunta sai myös luontoleikki ja –harrastusvinkkejä, joita toteutettiin tutkimuksen aikana luontoaltistuksen varmistamiseksi. Kuukauden kestänyt viisi kertaa viikossa toistunut viherkosketus monipuolisti lasten ihon mikrobistoa, mikä oli yhteydessä parempaan immuunisäätelyyn. Muutokset näkyivät veriarvoissa, jotka liittyvät allergioiden ja immuunivälitteisten sairauksien pienempään riskiin. Luontoaltistuksen vaikutuksen merkitystä tukee sekin seikka, että viherpihalla leikkivien lasten ihon ja suoliston mikrobisto muuttui samankaltaiseksi kuin luontopäiväkotilapsilla, jotka vierailevat usein metsässä.

Jatka lukemista ”Luontoaltistus päiväkodeissa edistää kaupunkilaislasten immuunitasapainoa”

Ensi viikon vieraskynäilijän esittely: Marja Roslund

Marja Roslund on tutkijatohtori Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa. Hän teki väitöskirjansa kaupunkilaislasten elinympäristön vaikutuksesta elimistön mikrobiomiin ja sitä kautta immuunivasteeseen. Tällä hetkellä Marja on mukana käynnissä olevassa PREVALL-tutkimuksessa, jonka tavoitteena on kehittää tapoja atooppisen allergian herkistymisen ehkäisyyn sekä EU:n rahoittamassa Horisontti 2020 HEDIMED -hankkeessa, jossa yhdistetään suuri määrä tietoa immuunivälitteisistä sairauksista useista eri kliinisistä tutkimuksista. Hankkeessa pyritään arvioimaan sairauksien syitä ja biologisia mekanismeja sekä kehittämään ennaltaehkäiseviä menetelmiä.

Blogitekstissä hän kertoo luontopohjaiset ratkaisut – tutkimusryhmän päiväkotitutkimuksista. Tutkimuksissa selvitettiin miten päiväkotiympäristön muokkaaminen tukee lasten immuunipuolustuksen kehittymistä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Lisäksi tutkimusryhmä on kehittänyt uudenlaisen päiväkotipihan suunnittelumallin.

Tutkimusryhmän kotisivut: https://www2.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/luontopohjaiset-ratkaisut

“Kakkapieru. Olipa kerran mitä sanoit.” – Pienten lasten huumorin erityispiirteitä

Vieraana Tuula Stenius

Kun aloitin 2018 tutkia pienten lasten huumoria, moni tiesi kertoa, että lapset nauravat pissa- ja kakkajutuille. Aihe tulee yhä tutkimuksessani esiin monella tavalla, ja tässä artikkelissa pohdin tätä ikuisuusaihetta eli lasten vessahuumoria. Tutkin 1-6-vuotiaiden huumoria päiväkotiympäristössä. Tutkimuksen aikana olin monissa päiväkodeissa seuraamassa ja videoimassa arkista toimintaa. Kerroin ensimmäisenä kenttäpäivänäni päiväkodissa lapsille, että tutkin, mikä on lapsista hauskaa. 4-vuotias Antti tuli luokseni ja ilmoitti heti tietävänsä, mikä on hauskaa. 

”Haluatko kuulla hauskan jutun?” Joo. ”Piaju”.

Mikä pierussa ja kakassa naurattaa?

Mikä tämä niin usein vastaan tuleva lapsille naurua aiheuttava asia on? Fysiologisesti pierua pidetään tärkeänä ihmisen toimintona ja ihmisen on päästettävä pois suolistokaasuja. Paksunsuolensyövän ehkäisemiseksi amerikkalainen terveysjärjestö Merediths Miracles (2016) on tehnyt Youtubeen videon, jossa ehdotetaan: Tee pierusta hauskaa. Esityksessä ovat ihmiset hississä, mies naislääkärin vastaanotolla, nunnat kirkossa rukoilemassa ja balettitanssijat venyttelemässä, ja päästävät hiljaisuuteen pierun. Mutta ei se mitään, se on luonnollista ja hauskaa, ohjeistaa video. Pierukin on aivan yleiskielinen sana, mutta mikä siinä naurattaa? 

Amsterdamilainen antropologi Sjaak van der Geest (2016) on tutkinut lasten skatologista huumoria, mikä tarkoittaa juuri tuota alapäähuumoria. Laitoin googlekääntäjään hänen tekstiään: ”Van der Geest kiinnostui paskasta (shit) hänen ollessaan Ghanassa maaseudulla kenttätyötä tekemässä, koska hän koki aina ulostamiskäytännöt hankalina.” Suomenkielessä sana paska on jopa kirosana ja minäkin hätkähdin, kun tuo teksti tuli näkyviin. Lasten kanssa puhutaan mieluummin kakasta. Van Der Geest alkoi pohtia, mikä tekee ulostamisesta likaisen ja epämiellyttävän myös puhua siitä julkisesti. Hän tutki asiaa ja huomasi, että kakka oli yhteydessä oikeastaan kaikkeen. Hän pyysi lapsilta kakkavitsejä, mutta ghanalaiset lapset eivät osanneet kertoa, koska heidän kulttuurissaan vessasanat eivät aiheuttaneet hilpeyttä. Tutkijan loppupäätelmä oli, että syy vessahuumoriin on aikuisissa. Suoliston hallinnan säätely on melko yleinen aihe lasten ja vanhempien välisessä viestinnässä, koska vanhemmat haluavat Der Geestin mukaan välttää traumoja. Vanhemmat itse tekevät vessa-asioista vitsejä. Aikuiset rohkaisevat lapsia ja voivat myös itse aloittaa vessahuumoria (Van Der Geest, 2016). Tässä lienee taustalla Freudin (1856-1939) psykoseksuaalinen teoria. Sen mukaan anaalisessa vaiheessa opitaan suolen ja rakon säätelyä ja  fallisessa vaiheessa alkaa kiinnostaa alapääjutut (kts. esim.Vilkko-Riihelä, 2005). Vanhempia kehotetaan luonnollisuuteen eikä lasta saa paheksua tai esittää inhoa lapsen eritteitä kohtaan. Patricellin (2014) vauvakirjaa nimeltään Paukku esitellään: “TÖÖT, TÖÖT, paukku tulee! Pieruhuumori yhdistää pienet ja suuret. Rupsu, puuppi, töräys, tuhnu, turaus – pierulla on monta nimeä.“

 

Lapset kutsuvat pitämään hauskaa

Huumorin eräs määritelmä on, että yritetään saada toinen nauramaan. Huumoriin liittyy usein jokin epäjohdonmukaisuus ja yllätyksellisyys. Kun lapsi huomaa ensimmäisen kerran lounaspöydässä, että sanat pippeli tai kakka aiheuttavat voimakkaita reaktioita aikuisissa ja muissa lapsissa, hän voi sitä jatkaa ja jatkaa. Eräs varhaiskasvatuksen opettaja sanoi, että jonkin aikaa niitä juttuja jaksaa, riippuen omasta fiiliksestä. Kun aikuinen väsyy jatkuvaan vessahuumoriin, lapset ohjataan vessaan puhumaan ja tekemään pieruääniä. Väestöliiton (2014) sivuilla on mainio lapsen kiteytys vessasanoista:

”Meidän ope on sanonut, että vessasanoja ovat lavuaari, pönttö, saippua, käsipyyhe ja kraana”, kertoi eräs eskarilainen minulle. ”Pimppi ja pippeli ovat sellaisia luonnollisia juttuja, joista voi puhua muutenkin kuin vessassa”, kuusivuotias kuvaili.  

Lastenpsykiatrin Raisa Cacciatoren mielestä vessasanoja saa sanoa. Hänen mukaansa olisi aika siirtyä häpeäkasvatuksesta positiiviseen kasvatukseen. Sukupuolielimet ja pylly eivät ole vessasanoja ja lapsen pitää saada ja uskaltaa käyttää niitä luonnollisesti. Kieltämisen sijaan voisi suhtautua sanoihin luonnollisesti. (Matikainen, 2020.) Kotona tätä voi olla helpompi noudattaa. Skatologisen eli alapääsanaston karsiminen lasten maailmasta taitaa olla mahdottomuus päiväkodissa, jossa on monesta eri perheestä lapsia ja lapset oppivat toisiltaan kaiken aikaa. Koko perheen huumoriohjelmat hauskuuttelevat myös pieruilla ja leluteollisuuskin on kehittänyt pierutyynyjä, leikkikakkoja, kakkapelejä ja vaikkapa pierevän leikkiapinan. 

Entä lapsen näkökulma? Tutkimuksemme (2021) mukaan lasten välinen huumori on yhteisöllistä, yllättävää ja sitä esiintyy kaikissa arkisissa tilanteissa pitkin päivää päiväkodissa. Huumori jaetaan kavereiden kesken ja se taas synnyttää läheisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hauskanpito on lapsille tärkeää ja he kutsuvat siihen muita mukaan. Lapsilla on erityinen kyky päästä nopeasti riehakkaaseen hauskuuteen ja kutsumme tällaista taitoa hyperhauskuudeksi. Se sisältää liioittelua, toistoa, uuden kehittelyä ja fyysistäkin riehakkuutta. Lapset saattavat esimerkiksi ryhmäsatua kertoessaan intoutua hyperhauskoiksi (Stenius ym. 2021). Lapset tuntuvat luottavan siihen, että kakkavitsit naurattavat aina. Kun pyysin poikaryhmää kertomaan jotain hauskaa, he kertoivat näin:

”Kakkapieru. Olipa kerran mitä sanoit. Olipa kerran pimppi. Ja pippeli. Ja kakka. Ja pylly. Pieru. Ne kiipesi puuhun ja pieras. Ja sillon kakka kiipes puuhun ja kakkasi ja pierasi. Ne loikki yhdessä pierutellen. Ja kerran pimppi ja vanha papparainen ajoi sen päälle. Se pieraisi ja kakkas housuun. Sitten se esitteli pippeliään. Sitten ne kuoli.” Lopuksi tutkija kysyy: ”Oliko tämä hauskaa?” ”Joo.” ”Mikä siinä oli hauskaa?” ”Koska ne on meijän hassuja juttuja. Vessasanat on hauskoja!” (Stenius ym. 2021)

Lapsetkin ovat jo omaksuneet termin vessasanat. Eikä tämä lopu eskariin vaan jatkuu koulussa (kts. Aerila-Laes & Laes, 2017, Puroila, Hohti & Karlsson, 2016). Katsokaapa aikuisten sketsiohjelmia, pieru on sielläkin vakiovitsinä. Hyvä esimerkki tästä on 14.3.2021 MTV:n (10/1) Pitääkö olla huolissaan -ohjelmasta viimeisen kysymyksen kohdalla. Pieru saa aikuisetkin tikahtumaan naurusta. Emme me siitä pääse – ainakaan yrittämällä poistaa sitä maailmankartalta. 

Yhdessä nauraminen laskee stressitasoa

Tutkimuksemme (2021) toi esiin myös sen, että lapset käyttivät mielellään huumoria niin sanotuissa siirtymätilanteissa ja odotustilanteissa. Sehän on oikeastaan hyvin kekseliästä ajankäyttöä, jos päivän aikana pitää usein odottaa. Pidetään sekin aika hauskaa. Aikuisilla oli kuitenkin usein näissä tilanteissa jokin muu tavoite ja lasten keskinäinen hauskanpito jää huomaamatta tai sitten se lopetettiin (Stenius ym. 2021). Näissä tilanteissa lasten keskinäinen huumori voi olla hyvinkin riehakasta ja ilontäyteistä. Lasten huumorin voisi nähdä myönteisenä ja valoa tuovana myös aikuisen päivään. Ehkä lasten kanssa yhdessä nauraminen voisi jopa laskea aikuisenkin stressitasoa ja yhdistää kaikkia.

Yhteenvetona voidaan todeta, että ympäristön ylläpitämä entisiin ajattelumalleihin perustuva pieruhuumorin kieltäminen ei toimi. Pitäisi erottaa vessasanat ja sukupuolielimiä koskevat sanat ja puhua asiallisesti niistä ja niiden merkityksistä. Lapsille voidaan antaa asiallista tietoa ja sitä kautta lieventää tabumaista suhtautumista aiheeseen. Ruokailukin voisi olla iloinen tapahtuma, jossa opitaan aikuisen esimerkin mukaisesti hyviä tapoja.  Ehkä ruokakin maistuu paremmin hyväksyvässä ilmapiirissä?  Antaa lasten hassutella, ehkä yleisen kielteisyyden laimenemisen myötä lapset keksivät uusia hauskoja asioita. Siihen voimme luottaa, sillä lasten mielikuvitus ja luovuus ovat niin rikkaita

.

Lähteitä: 

Aerila, J-A., Laes, T. & Laes, T. (2017). Clowns and axplisions: Drawings as reflections of children`s humor. Varhaiskasvatuksen tiedelehti. (1) 2017, 108–135. 

Matikainen, P. (2020). Lapsi hokee kakka-pissi-pippeliä – noloa vai ei? Kaks Plus. Julkaistu 24.12.2020. Saatavilla osoitteessa: <https://kaksplus.fi/taapero/uhmaika/nolo-lapsi-hokee-kakka-pissi-pippeli-vessasanat/?fbclid=IwAR16lbtoM4yEo11PMKEIgdyfiJOfU-M_D9s1MtCZ7IOg827eVvYAx1nQMlk >

Miracles Colon Cancer Foundation. 2016. Keep farts funny.  https://www.youtube.com/watch?v=C8NU5nLxqBI&nbsp;

Patricelli, L. & Sirola, R.  2014. Paukku. Lasten Keskus Oy.

Puroila A-M., Hohti R. & Karlsson, L. (2016). Hassuja juttuja – lasten huumoria päiväkoti- ja kouluympäristössä. Teoksessa: Karlsson, L. Puroila, A-M ja Estola, E. Välkkeitä, valoja ja varjoja. Kokemuksia lasten hyvinvoinnista. Latvia: Lapset kertovat ja toimivat. 

Stenius, T. Karlsson, L & Sivenius, A. (2020). Construction of Young Children’s Humour in Early Childhood and Education Centre (ECEC) Settings. Scandinavian Journal of Educational Research.
https://doi.org/10.1080/00313831.2020.1869084&nbsp;

Van der Geest, S. (2016). Scatological Children’s Humour: Notes from the Netherlands and Anywhere. Etnofoor 28(1), 127–140. 

Vilkko-Riihelä, A. & Laile, V. 2005. Mielen maailma. Kehityspsykologia. WSOY.

Väestöliitto. 2014. Pimppi ei ole vessasana.  https://vaestoliitonblogi.com/2014/11/17/pimppi-ei-ole-vessasana/  

Luettavaa ja katseltavaa:

MTV3. Pitääkö olla huolissaan. 10. kausi, jakso 1. Loppuosasta 10 minuuttia. https://www.mtv.fi/sarja/pitaako-olla-huolissaan-10002682/jakso-1-riku-nieminen-1382203 

Lapsinäkökulmablogi:
https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/01/27/lasten-kanssa-syntyy-hyperhauskaa/

Haha pienten lasten huumoritutkimuksen sivusto: https://www.tuulius.com 

Ensi viikolla vieraana Tuula Stenius

Tuula Stenius

KM Tuula Stenius on koko työuransa ajan toiminut varhaiskasvatuksen parissa. Aluksi lastentarhanopettajan työssä, perhepäivähoidon ohjaajana ja päiväkodin johtajana Helsingissä, jonka jälkeen Tevellassa oppimateriaalimyyjänä ja Mannerheimin Lastensuojeluliitossa suunnittelijana. Viimeisimmät vuodet hän on toiminut kasvatusaineiden opettajana lähihoitajakoulutuksessa. Stenius tekee väitöstutkimusta aiheenaan pienten lasten huumori. Hän on tutkinut 1-6-vuotiaiden lasten huumoria viidessä eri päiväkodissa, seitsemässä eri lapsiryhmässä. 

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraana Tuula Stenius”

Miten käsitellä kestävää elämäntapaa lasten kanssa? –  Uusi työkalu kestävän varhaiskasvatuksen kehittämiseen

Vieraskynässä Satu Valkonen & Ann-Christin Furu

Aikamme monimutkaiset ja usein osuvasti viheliäisiksi kutsutut ekososiaaliset ongelmat koskettavat lapsia kaikkialla maailmassa. Mikäli jatkamme maapallon kuormittamista entiseen malliin, planeettamme ei ole enää elinkelpoinen tuleville sukupolville eivätkä lasten mahdollisuudet hyvään elämään toteudu. Tästä huolimatta lasten ajatukset maapallon tulevaisuudesta tulevat yhteiskunnassa vain harvoin kuulluksi eikä lapsuudentutkimuksessa yleisesti tunnustettua lasten yhteiskunnallista ja poliittista toimijuutta valjasteta toiminnaksi, joka tavoittelee kestävää tulevaisuutta (Pekkarinen & Tuukkanen 2020).

Jatka lukemista ”Miten käsitellä kestävää elämäntapaa lasten kanssa? –  Uusi työkalu kestävän varhaiskasvatuksen kehittämiseen”

Ensi viikolla vieraskynässä Satu Valkonen ja Ann-Christin Furu

Satu Valkonen

Satu Valkonen työskentelee varhaiskasvatuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden tohtori ja kasvatustieteen maisteri. Tutkimuksessaan Satu on keskittynyt lasten mediakulttuureihin ja mediakasvatuksen moninaisiin kysymyksiin, mutta erityisesti viime aikoina hän on kiinnostunut varhaiskasvatuksen markkinoitumisesta ja kestävästä varhaiskasvatuksesta, jota tämä blogiteksti käsittelee. Kestävässä varhaiskasvatuksessa häntä kiinnostavat aiheet kietoutuvat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, lasten yhteiskunnalliseen toimijuuteen sekä kasvatusyhteisön työskentelyyn kestävämmän tulevaisuuden puolesta.

Jatka lukemista ”Ensi viikolla vieraskynässä Satu Valkonen ja Ann-Christin Furu”

Lasten mukavat ja kurjat kokemukset varhaiskasvatuksen laadun kehittämisen tukena

Vieraskynässä Kaisa Pihlainen

Lasten osallisuudesta varhaiskasvatuksen laadun arviointiin 

Varhaiskasvatuksen laatu puhuttaa säännöllisesti niin varhaiskasvatuksen ammattilaisia kuin huoltajiakin. Kaikilla on yhteinen tavoite tukea lasten kasvua, kehitystä ja oppimista parhaalla mahdollisella tavalla. Kuitenkin varhaiskasvatuksen laadun määrittely ei ole yksiselitteistä, sillä siihen vaikuttavat niin poliittiset, kulttuuriset kuin aikaan ja paikkoihin liittyvät tekijät (Ishimine ym. 2015; OECD 2015; Parrila 2004; Paananen 2017; Vlasov ym. 2018). Varhaiskasvatuksen laadun arvioinnilla tarkastellaan toiminnan hyvyyttä ja sitä, mitä pidetään merkityksellisenä (Hujala ym. 2012; Vlasov ym. 2018). Laatunäkemykset tulisikin nähdä käsitteenä, joka pohjautuu arvoihin ja uskomuksiin ja jonka määrittelyn tulisi olla dynaaminen, jatkuva ja demokraattinen prosessi (European Commission… 1996). Laadun arviointia käytetään päätöksenteon vahvistamisessa sekä huomion suuntaamisessa kehittämiskohteisiin (Atjonen 2015). Kuitenkin laadun arviointi sekä lapsivaikutusten arviointi ovat vielä melko uutta varhaiskasvatuksessa. 

Jatka lukemista ”Lasten mukavat ja kurjat kokemukset varhaiskasvatuksen laadun kehittämisen tukena”