Lapsella on kyky ihmetellä elämän pieniä ja suuria asioita. Hän on utelias ja haluaa päästä selville kaikista salaisuuksista. Hän yhdistelee havaintojaan ja oppimiaan asioita luovasti. Lapselle uuden omaksumisessa merkityksellistä on kokonaisuus: ruumiillisuus, tunteet, hämmästely, kokemukset ja arjen havainnoista heräävät kysymykset. Lapsella ei ole erikseen esimerkiksi uskonnollisia, yhteiskunnallisia tai ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Yhtä vähän lapsi erottaa järkeä ja tunnetta toisistaan. Lapsen edun mukaista on, että hän pääsee jo ensimmäisinä elinvuosinaan suurten elämänkysymysten äärelle hänelle sopivalla, lapsilähtöisellä tavalla. Varhaiskasvatuksen katsomuskasvatus toteuttaa tätä tavoitetta.
Oman elämän ääni – katsomuskasvatus vahvistamassa kestävän ihmisyyden rakentumista.
Lähes kaikissa Euroopan maissa tunnistetaan uskontojen ja katsomusten painoarvo osana opetussisältöjä varhaiskasvatuksessa ja koulussa. Varhaiskasvatuksen tulevaisuuskuvat 2040 -raportissa esitetään varhaiskasvatuksen koko olemusta ravisteleva kysymys: Millainen varhaiskasvatuksen ihmiskuva nyt ja tulevaisuudessa on. Vasuperusteinen katsomuskasvatus ei tavoittele neutraaliksi ajateltua uskonnottomuutta, vaan lapsen oikeutta saada kosketuksia ja ohjausta omaan ja toisen katsomukseen. Tuorein blogiteksti avaa näköalan pedagogisesti perustellumpaan katsomuskasvatukseen.
On mielenkiintoista seurata, kun 3–4-vuotias kiinnostuu kirjaimista. Hän alkaa kysellä, mitä ne ovat, kun hän näkee niitä kauppojen nimissä tai lastenkirjoissa. Myös oman nimen kirjaimet alkavat kiinnostaa. Jo 1960-luvulla julkaistiin tuloksia, joiden mukaan kirjaintuntemus eli se, kuinka paljon lapsi tuntee kirjaimia, ennustaa parhaiten alkavaa lukutaitoa. Sittemmin useat tutkimukset ovat vahvistaneet kirjaintuntemuksen merkityksen lukutaidon ennustamisessa (esim. Torppa, Poikkeus, Laakso, Eklund & Lyytinen, 2006). Näin on havaittu sekä säännönmukaisissa kielissä kuten suomi ja italia että epäsäännönmukaisissa kielissä kuten englanti.
Miksi kirjaintuntemus on osoittautunut niin hyödylliseksi alkavan lukutaidon kannalta? Selityksiä on useita. Ensinnäkin lasten luontainen kiinnostus kirjaimiin ennen kouluikää kertoo kiinnostuksesta kirjoitettuun tekstiin ja voi näin ollen johtaa varhaiseen lukutaitoon (Bonifacci & Giuliani, 2013). Kirjainten nimet sisältävät äänneainesta ja nimestä on helppo johtaa äänne varsinkin suomen kielessä, jossa kirjain-äännevastaavuus on selkeä ja yksiselitteinen. Kirjainsymboli myös konkretisoi äänteitä – kun lapsi tuntee kirjaimia, hänellä on enemmän aikaa keskittyä äänteiden harjoitteluun ja tavujen ja sanojen kokoamiseen äänteistä. Tuore Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) raportti (Ukkola & Metsämuuronen, 2019, 47) 7770 suomalaislapsen taidoista ensimmäisen luokan alussa kertoo samaa: ”kun kirjain-äännevastaavuuden hallinta on hyvää, myös ymmärrys ja sanatason lukeminen alkaa kehittyä nopeasti.”
Lasten kirjaintuntemuksen on Suomessa havaittu olevan yhteydessä äidin koulutustasoon ja kotona tehtyihin kirjainharjoituksiin tai -leikkeihin (Torppa ym., 2006), mutta kirjaintuntemukseen vaikuttavat myös esiopetuksen kirjainharjoittelu ja yksilölliset geneettiset erot (Samuelsson ym., 2007). Duncan ja Seymour (2000) esittivät, että kun lapsi tuntee vähintään 80 prosenttia kirjaimista, sanojen ja epäsanojen lukutaito kehittyy. He kuitenkin huomauttivat, että lasten väliset yksilölliset erot voivat olla suuria.
Olen Ritva Ketonen ja toimin erityispedagogiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Olen taustaltani puheterapeutti ja erityisopettaja. Kiinnostuin lukemaan ja kirjoittamaan oppimisesta työskennellessäni yliopistosairaalassa ja erityiskoulussa. Halusin tietää tarkemmin, miksi lapsilla oli suuria vaikeuksia oppia lukemaan ja mitä heidän hyväkseen voisi tehdä.
Olin onnekas ja pääsin tekemään väitöskirjaa Jyväskylän yliopiston psykologian laitokselle, missä oli meneillään pitkittäistutkimus lasten kielenkehityksestä ja lukemaan oppimisesta (JLD – Jyväskylä Longitudinal Study of Dyslexia). Myös suvussa kulkeva lukivaikeus oli mielenkiinnon kohteena. Tutkimukseen osallistuneita lapsia on sittemmin seurattu yli 20 vuotta ja lukivaikeudesta, sen arvioinnista ja tukemisesta on saatu paljon uutta tietoa. Tässä blogissa kirjoitan kirjaintuntemuksen merkityksestä varhaisen lukutaidon ennustajana. Kirjaimen ja sitä vastaavan äänteen merkitys tuli esille myös JLD:ssa ja tutkimushankkeen aikana kehitettiin Ekapeli juuri tätä taitoa harjaannuttamaan.
Tämä blogikirjoitus perustuu pro gradu -tutkimukseeni, jossa selvitin vanhempien näkemyksiä siitä, minkälaisia valmiuksia päiväkodeilla on tunnistaa ja tukea aistisäätelyn haasteita. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisin menetelmin. Aineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella, jonka vastaajiksi valikoituivat lumipallo-otannalla vanhemmat, joiden lapsilla on tavallista arkea vaikeuttavia aistisäätelyn haasteita. Tutkimus analysoitiin sisällönanalyysin ja narratiivien analyysin avulla. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä toimii Jean Ayresin teoria sensorisen integraation häiriöstä.Sensorisella integraatiolla tarkoitetaan aistitiedon käsittelyä, lajittelua ja jäsentelyä käyttöä varten.
Huonosti toimiva aistisäätely kuormittaa
Kun aistitiedon käsittelyssä on vaikeuksia, kyseessä on keskushermoston toimintahäiriö, jolloin aivot eivät pysty käsittelemään aisteilta saatuja viestejä. Kun aivot eivät käsittele aistitietoa oikein, voi tavallisen arjen sietäminen ja oppiminen olla vaikeaa. Vaatteet voivat ärsyttää, ruokailussa voi olla haasteita, läheisyys saattaa tuntua inhottavalta ja äänet häiritsevät keskittymistä. Tavallinen päiväkotipäivä voi olla poikkeuksellisen kuormittava. Lapsi tarvitsee ymmärrystä, tukea ja kanssasäätelyä. Aistisäätelyn vaikeuksissa kanssasäätely voi olla esimerkiksi aistitulvan vähentämistä aurinkolaseilla, kuulosuojaimilla tai valojen himmentämisellä. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän hän tarvitsee säätelyynsä apua. Joskus kuormitus näkyy vasta kotona ja eräs vastaaja kertoi lapsen olevan päiväkotipäivän jälkeen aivan loppu.
“Vaatteiden pukemisessa on hyvin tarkka miltä ne tuntuvat. Vaatteiden tulee olla tietyllä tavalla ja ne tulee pukea tutussa ja turvallisessa järjestyksessä.”
Larissa Strodel-Paananen on kasvatustieteen (varhaiskasvatus) maisteriopiskelija ja varhaiskasvatuksen erityisopettaja. Larissa työskentelee tällä hetkellä erityisryhmän erityisopettajana ja varhaiskasvatusyksikön varajohtajana espoolaisessa päiväkodissa. Ensi viikon kirjoituksessa Larissa käsittelee aistisäätelyn haasteita pro gradu -tutkimuksensa pohjalta.
Larissa pitää tärkeänä aistisäätelyn haasteiden esille tuomista ja herättelee ajatusta siitä, että käyttäytymisen ja oppimisen vaikeuksien taustalta voi löytyä aistitiedon käsittelyn haasteita. Kun aistisäätely ei toimi niin kuin pitäisi, voi ihan tavallinen arki olla kuormittavaa. Silloin keskittyminen, itsesäätely ja oppiminen voi olla vaikeaa. Gradussa aihetta lähestyttiin vanhempien näkökulmasta ja selvitettiin, miten aistisäätelyn haasteita on vanhempien kokemusten mukaan tunnistettu ja tuettu päiväkotiympäristössä.
Osallisuus on tullut yhteiskunnallisesti merkittävään roolin lapsen oikeuksien sopimuksen myötä (YK, 1989). Lasten osallisuutta on tutkittu jo parin vuosikymmenen ajan (ks. esim. Hart, 2013; Turja, 2011; Venninen & Leinonen, 2013). Osallisuus on keskeisesti läsnä myös varhaiskasvatuksen ohjaavissa asiakirjoissa kuten varhaiskasvatuslaissa (540/2018) ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (OPH, 2018). Tästä huolimatta useissa sosiaalisen median keskusteluissa lasten osallisuus koetaan varhaiskasvatuksessa hankalaksi. Myös monet tutkimukset osoittavat, että lasten osallisuus päiväkodissa ei välttämättä toteudu (Kangas, 2016; Kirby, 2020; Virkki, 2015).
Tässä blogikirjoituksessa hyödynnän esitarkastuksessa olevan väitöskirjani toista osatutkimusta (Weckström ym., 2020), jossa tarkastellaan osallisuuden toimintakulttuurin rakentamista päiväkodin henkilöstön näkökulmasta. Tarkastelen osallisuutta lasten ja henkilöstön kohtaavana ja vastavuoroisena toimintana, jossa kaikilla yhteisön jäsenillä on mahdollisuus tulla kuulluksi, tehdä aloitteita, ilmaista mielipiteensä ja vaikuttaa toimintaan (ks. esim. Clark, 2005; Karlsson, 2020; Weckström ym., 2017). Osallisuuden toimintakulttuurilla tarkoitan lasten kiinnostuksen kohteet ja aloitteet huomioivan toiminnan vakiintumista päiväkotiin (Karlsson, 2014; Kirby ym., 2003; Weckström ym., 2021).
KM Elina Weckström viimeistelee väitöskirjaansa Itä-Suomen yliopistoon aiheenaan Sosiaalisesti kestävän osallisuuden toimintakulttuurin rakentaminen varhaiskasvatuksessa. Nykyisessä työssään Touhula-päiväkotien laatu- ja varhaiskasvatusjohtajana hän saa päivittäin työskennellä varhaiskasvatuksen laadun ja pedagogiikan kehittämiseksi, sekä tehdä yhteistyötä varhaiskasvatuksen ammattihenkilöstön, päiväkodin johtajien ja useiden varhaiskasvatuksen sidosryhmien kanssa.
Blogikirjoituksessaan Elina käsittelee osallisuuden toimintakulttuurin rakentamista varhaiskasvatuksen henkilöstön näkökulmasta. Kirjoitus perustuu hänen esitarkastuksessa olevaan väitöskirjaansa. Väitöstutkimuksen vaiheita, Elinan ajatuksia sekä lasten ja henkilöstön kanssa tekemiä oivalluksia voi seurata Lapsinäkökulmablogista: https://lapsinakokulma.wordpress.com/author/elinaweckstrom/
Taaperoikäiset lapset (1-3 vuotiaat) ovat olleet tutkimuksen keskiössä vain harvoin varhaiskasvatuksessa. Perinteisesti on ajateltu, että varhaiskasvatukseen liittyvät opetussuunnitelmat ja varhaiskasvatuksen pedagogiikka koskettavat vain leikki-ikäisiä ja esiopetusikäisiä lapsia. Olen koko lasten parissa tekemäni työhistoriani ajan, joka alkoi harjoittelijana Suomen Punaisen Ristin puhehäiriölasten kuntoutuskodissa vuonna 1975, ihmetellyt sitä miksi pienten lasten opetuksen merkitystä on jäänyt vähäiseksi ja sitä tulisi varhaiskasvatuksessa kehittää. Toisaalta ymmärrän, että lisääntynyt tieto lapsen kehityksestä, erityisesti aivojen kehittymisestä, on nostanut myös taaperoiden kasvatuksen ja opetuksen keskustelun ja tutkimuksen kohteeksi. Blogissani tarkastelen taaperoiden varhaiskasvatuksessa aloittamista ja siihen liittyviä näkökulmia. Sen jälkeen kirjoitan tutkimuksiimme perustuvista tuloksista taaperoiden taidollisista ja biologisista eroavaisuuksista varhaiskasvatuksen alkutaipaleella.
FT, dosentti Eira Suhonen työskentelee erityispedagogiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Suhosen tutkimus suuntautuu varhaiserityiskasvatuksen ja lasten stressin säätelyn, kehityksen ja oppimisen tutkimukseen. Erityisesti leikin merkitys erityistä tukea tarvitsevien lasten oppimisympäristöissä on ollut tutkimuksen kohteena ja Suhonen on ollut mukana kansainvälisessä yhteistyöverkossa TD COST Action TD1309, Play for Children with Disabilities (2015-2018). Yhteistyöverkossa on tutkittu erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten osallisuutta ja mahdollisuutta leikkiin erilaisissa asumis- ja oppimisympäristöissä. Suhonen on yhdessä professori Nina Sajaniemen ja hänen johtamansa tutkimusryhmän kanssa tehnyt monitieteistä tutkimusta lasten stressin säätelystä ja oppimisesta jo vuodesta 2008 alkaen. Kiinnostus erityisesti taaperoikäisten (1 – 3 vuotiaat) lasten tutkimiseen ja taaperopedagogiikan kehittämiseen alkoi väitöstutkimuksesta Erityistä tukea tarvitsevan taaperon sopeutuminen päiväkotiryhmään (2009). Väitöskirjan tulosten pohjalta aloitettiin tutkimusryhmässä kehittää PedaSens –ohjelmaa, josta tohtorikoulutettava Sivi Harkoma tekee väitöskirjaansa.
Blogikirjoitus käsittelee pitkittäistutkimustamme ”Taaperot varhaiskasvatuksessa” jossa seurattiin, vuosina 2012-2014 varhaiskasvatuksessa aloittaneiden, taaperoiden biologisten- ja ympäristötekijöiden vaikutusta lapsen kehittyvään stressin säätelyyn ja oppimiseen 2-3 vuoden ajan. Tässä kirjoituksessa keskitytään erityisesti varhaiskasvatuksessa aloittamiseen. Blogi perustuu pitkälti tutkimushankkeen ensimmäiseen artikkeliin Children’s biological givens, stress responses, language and cognitive abilities and family background after entering kindergarten in toddlerhood (Suhonen ym., 2018).
