Vieraskynässä Salla Fjällström
Näin syksyisin monessa perheessä alkaa uudenlainen arki, kun lapsi aloittaa varhaiskasvatuksessa ensimmäistä kertaa, vaihtaa ryhmää, tai kenties palaa varhaiskasvatuksen piiriin oltuaan välillä kotihoidossa. Varhaiskasvatuslain mukaan kaikilla lapsilla on subjektiivinen oikeus varhaiskasvatuspaikkaan päiväkodissa tai perhepäivähoidossa, ja kunnilla on velvollisuus järjestää varhaiskasvatuspalvelut paikallisten tarpeiden mukaisesti (Varhaiskasvatuslaki 540/2018). Varhaiskasvatus nähdäänkin lainsäädännössämme ennen kaikkea lapsen oikeutena, joka ei ole riippuvainen esimerkiksi vanhempien työllisyystilanteesta tai varallisuudesta.
Varhaiskasvatukseen osallistumisen merkitys lapselle on laajasti tunnistettu. Tutkimukset osoittavat, että laadukkaaseen varhaiskasvatukseen osallistumisesta on paitsi hyötyä lapsen oppimiselle ja kehitykselle, se myös tuottaa lapselle iloa hänen senhetkisessä arjessaan (Melhuish ym., 2015; Pihlainen ym., 2019). Suomessa varhaiskasvatukseen osallistuminen on kuitenkin selvästi muita Pohjoismaita vähäisempää (OECD, 2020). Matalampaa osallistumisastetta on usein selitetty kotihoidon tukijärjestelmällä, joka antaa vanhemmalle mahdollisuuden hoitaa alle kolmivuotiasta lasta ja hänen alle kouluikäisiä sisaruksiaan kotona (ks. esim. Kosonen & Huttunen, 2018). Tämän lisäksi osa kunnista tukee lasten kotona hoitamista maksamalla kotihoidon tuen kuntalisää (Lahtinen & Svartsjö, 2020). Alle kouluikäiset lapset, joiden pienempää sisarusta hoidetaan kotona, ovatkin selvästi useammin itsekin kotihoidossa verrattuna lapsiin, joilla ei ole kotihoidossa olevaa sisarusta (Siippainen ym., 2020). Tiedetään kuitenkin, että varhaiskasvatukseen osallistuminen on eriytynyttä: matalasti koulutettujen ja epävakaassa työllisyystilanteessa olevat äidit hoitavat lapsiaan pidempään kotihoidon tuella paremmassa sosioekonomisessa asemassa oleviin äiteihin verrattuna (Närvi, 2017). Osallistumisasteessa on myös merkittäviä alueellisia eroja (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2020). Vaikuttaakin siltä, että varhaiskasvatukseen pääsy on osalle perheistä mutkikkaampaa kuin toisille. Tämä herättää kysymyksen siitä, missä määrin lapsen subjektiivista oikeutta ja vanhempien valinnanvapautta korostava varhaiskasvatusjärjestelmämme sisältää osallistumisen esteitä, jotka jäävät piiloon, kun asiaa tarkastellaan vain valtakunnallisten säädösten valossa?
“Tiedetään kuitenkin, että varhaiskasvatukseen osallistuminen on eriytynyttä: matalasti koulutettujen ja epävakaassa työllisyystilanteessa olevat äidit hoitavat lapsiaan pidempään kotihoidon tuella paremmassa sosioekonomisessa asemassa oleviin äiteihin verrattuna.”
Vanhempien valinnan vapautta?
Keskustelu varhaiskasvatukseen osallistumisesta Suomessa kiinnittyy vahvasti ajatukseen vanhempien oikeudesta valita lapsensa hoitomuoto kotihoidon ja varhaiskasvatuksen välillä. Varhaiskasvatukseen osallistumisesta puhuminen yksinomaan vanhempien valinnanvapauden näkökulmasta jättää kuitenkin varjoonsa mahdolliset rakenteelliset esteet varhaiskasvatukseen osallistumiselle. Tiedetään, että varhaiskasvatukseen osallistumisen ratkaisut kytkeytyvät vanhempien toiveiden ohella myös paikallisiin olosuhteisiin: esimerkiksi siihen, millaisia varhaiskasvatuspalveluja perheen asuinpaikan läheisyydessä tai koko asuinkunnassa on tarjolla, ja millaisia kustannuksia palvelujen käytöstä perheelle koituu (Vandenbroeck & Lazzari, 2014). Varhaiskasvatusmaksujen ohella osallistumisesta voi syntyä myös muita kuluja. Jos perheessä hoidetaan alle kolmivuotiasta lasta kotihoidon tuella, vanhemman sisaruksen varhaiskasvatukseen osallistuminen tarkoittaa kotihoidon tuen sisaruskorotuksen sekä mahdollisesti myös kuntalisän menettämistä. Jos päiväkoti tai perhepäivähoitopaikka on kaukana kotoa ja julkisen liikenteen yhteydet huonot tai niitä ei ole lainkaan, perhe voi joutua harkitsemaan auton hankintaa. Tällaiset kustannukset ovat erityisen merkittäviä pienituloisissa perheissä.
Arjen sujuvuuden ja varhaiskasvatuspalvelujen käytön kustannusten ohella vanhempien ratkaisuja kehystävät myös hyvään lapsuuteen ja vanhemmuuteen liitetyt kulttuuriset normit ja ihanteet. Ihanteet muuttuvat historian kuluessa, ja ovat erilaisia erilaisissa yhteiskunnissa ja erilaisilla alueilla. Kulttuuriset ihanteet vaikuttavat osaltaan siihen, mitä ajattelemme perheiden lastenhoitoratkaisuihin liittyen esimerkiksi lapsen edun toteutumisesta (Terävä ym., 2018) tai pienten lasten vanhempien työelämään osallistumisesta (Järventausta ym., 2021). Vanhemmat pyrkivätkin käyttämään varhaiskasvatuspalveluja vallitsevien ihanteiden mukaiseksi, mikä voi johtaa monimutkaisiin lastenhoitojärjestelyihin (McLean ym., 2017). Varhaiskasvatukseen osallistumista ja osallistumattomuutta onkin tärkeää tarkastella osana laajempaa yhteiskunnallista keskustelua: keitä varten varhaiskasvatuspalvelujen ajatellaan olevan olemassa? Ketkä mielletään ensisijaisiksi varhaiskasvatuspalvelujen käyttäjiksi, ja keiden varhaiskasvatukseen osallistumista täytyy erikseen perustella ja oikeuttaa? Tällaiset olettamukset ovat väistämättä läsnä myös kunnallisessa päätöksenteossa, kun päätetään esimerkiksi varhaiskasvatuspaikkojen maantieteellisestä sijoittumisesta kunnan alueella, tai kuntakohtaisesti maksettavista lastenhoidon kuntalisistä.
Varhaiskasvatukseen osallistumisen oikeutuksia ja ehtoja
Yksi CHILDCARE-tutkimushankkeen (ks. https://jyu.fi/childcare) kiinnostuksen kohteista on se, millaisia pienten lasten hoidon järjestämiseen liittyviä kulttuurisia puhetapoja varhaiskasvatuspalvelujen ja lastenhoidon tukien paikalliset politiikat pitävät sisällään. On muun muassa havaittu alueellisia eroja siinä, millaiset puhetavat varhaiskasvatuksen viranhaltijoiden ja kuntapoliitikkojen varhaiskasvatuspalvelujen järjestämistä koskevissa perusteluissa painottuvat: kaupunkimaisissa kunnissa korostui elinikäistä oppimista painottava puhetapa, kun taas maaseutumaisemmissa kunnissa korostuivat enemmän työelämän tarpeet ja kuntatalous (Karila ym., 2017).
Väitöstutkimukseni ensimmäiseen osatutkimukseen pohjautuvassa artikkelissa (Fjällström ym., 2020) tarkasteltiin, miten varhaiskasvatuksen kunnalliset viranhaltijat perustelivat nelivuotiaiden lasten varhaiskasvatukseen osallistumista ja varhaiskasvatuspalvelujen järjestämistä. Haastatteluaineisto on kerätty osana CHILDCARE-tutkimushanketta vuonna 2019. Aineistosta voitiin erottaa kolme varhaiskasvatukseen osallistumista perustelevaa puhetapaa. Lasten välistä yhdenvertaisuutta painottavassa puhetavassa varhaiskasvatukseen osallistumista oikeutettiin varhaiskasvatukseen osallistumisen hyödyillä lapselle. Todelliseen tarpeeseen pohjautuvassa puhetavassa osallistumisen oikeutus rakentui vanhempien työssäkäynnin, lapseen tai perheeseen kohdistuvan huolen tai erityistarpeiden, tai vieraskielisten lasten suomalaiseen yhteiskuntaan integroitumisen näkökulmasta. Vanhempien valinnanvapauteen nojautuvassa puhetavassa varhaiskasvatukseen osallistumisesta puhuttiin valintana, jonka vanhempi tekee työelämään osallistumisen ja lasten kotona hoitamisen välillä. Puhetavoille oli yhteistä, että vanhemmista puhuttiin ’työssäkäyvinä’ tai ’kotona olevina’ vanhempina. Vanhempien työssäkäynnistä johtuva tarve varhaiskasvatukselle näyttäytyi lähtökohtana, jonka kautta muiden lasten varhaiskasvatukseen osallistumista oikeutettiin. Vanhemman kategorisointi kotona olevaksi vanhemmaksi mahdollisti myös puhetapoja, joissa nelivuotiaan varhaiskasvatukseen osallistuminen näyttäytyi tarpeettomana.
“Vanhempien työssäkäynnistä johtuva tarve varhaiskasvatukselle näyttäytyi lähtökohtana, jonka kautta muiden lasten varhaiskasvatukseen osallistumista oikeutettiin.”
Kenelle ja mitä varten?
Kulttuuristen puhetapojen tarkastelu osoittaa, että ei ole merkityksetöntä, miten puhumme varhaiskasvatuspalveluista ja niiden käyttäjistä. Tuotamme ja uusinnamme puheessamme niitä kulttuurisia ihanteita ja normeja, joiden kautta varhaiskasvatukseen osallistuminen tulee oikeutetuksi ja hyväksytyksi. Jos puhumme varhaiskasvatukseen osallistumisesta lähtökohtaisesti vanhemman työmarkkina-aseman kautta, tulemme samalla määritelleeksi varhaiskasvatuksen palveluksi, joka on tarkoitettu ensisijaisesti lapsille, joiden vanhemmat ovat työelämässä. Mikäli varhaiskasvatukseen osallistumista pidetään mahdollisesti tarpeettomana silloin, kun lapseen tai perheeseen ei kohdistu erityistä huolta, tullaan samalla viestineeksi, että varhaiskasvatukseen osallistumisesta on hyötyä vain osalle lapsista. Kulttuurisesti jaetuilla puhetavoilla voi olla seurauksia esimerkiksi kuntien varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevissa politiikkaratkaisuissa (Paananen ym., 2019) tai siinä, mitä lastenhoidon vaihtoehtoa varhaiskasvatuksen palveluohjauksessa kenellekin suositellaan (Kuukka ym., 2019). Lasten yhdenvertainen mahdollisuus osallistua varhaiskasvatukseen konkretisoituukin paikallisella tasolla, jolloin on tärkeää, että varhaiskasvatuspalvelut ovat ennen kaikkea lapsia varten.
“Jos puhumme varhaiskasvatukseen osallistumisesta lähtökohtaisesti vanhemman työmarkkina-aseman kautta, tulemme samalla määritelleeksi varhaiskasvatuksen palveluksi, joka on tarkoitettu ensisijaisesti lapsille, joiden vanhemmat ovat työelämässä.”
Kuvituskuvat Pixabay
Lähteet:
Fjällström, S., Karila, K. & Paananen, M. (2020) A matter of universalism? Rationalities of access in Finnish early childhood education and care. Nordic Journal of Studies in Educational Policy, 6(3), 207–218.
Järventausta, E., Paananen, M. & Karila, K. (2021). Millaiset normit kehystävät työelämää koskevia ratkaisuja pienten lasten vanhempien puheessa? Työelämän tutkimus, 19(2), 174–196.
Karila, K., Eerola, P., Alasuutari, M., Kuukka, A. & Siippainen, S. (2017). Varhaiskasvatuksen järjestämisen puhekehykset kunnissa. Yhteiskuntapolitiikka, 2017(4), 392–403.
Kosonen, T. & Huttunen, K. (2018). Kotihoidon tuen vaikutus lapsiin. Tutkimuksia 115. Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos. Saatavilla: https://www.doria.fi/handle/10024/162813
Kuukka, A., Siippainen, A. & Alasuutari, M. (2019). ”No periaatteessa minun tiedossa se aika lailla on”: Palveluohjauksen työntekijän tiedollinen asema varhaiskasvatuksen palveluohjauskeskusteluissa. Prologi – puheviestinnän vuosikirja, 15 (1), 22–35.
Lahtinen, J. & Svartsjö, M. (2020). Kotihoidontuen ja yksityisen hoidon tuen kuntalisät ja palveluseteli. Selvitys kotihoidontuen ja yksityisen hoidon tuen kuntalisistä ja niiden maksatusperusteista sekä palvelusetelistä. Helsinki: Kuntaliitto. Saatavilla: https://www.kuntaliitto.fi/julkaisut/2020/2089-kotihoidontuen-ja-yksityisen-hoidon-tuen-kuntalisat-ja-palveluseteli
Laki lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuesta 1128/1996
McLean, C., Naumann, I. & Koslowski, A. (2017). Access to childcare in Europe: Parents’ logistical challenges in cross-national perspective. Social policy and administration, 51(7), 1367–1385.
Melhuish, E., Ereky-Stevens, K., Petrogiannis, K., Ariescu, A., Penderi, E., Rentzou, K. & Broekhuisen, M. (2015). A review of research on the effects of early childhood education and care (ECEC) on child development. CARE. Curriculum Quality Analysis and Impact Review of European Early Childhood Education and Care (ECEC). Saatavilla: https://ecec-care.org/fileadmin/careproject/Publications/reports/new_version_CARE_WP4_D4_1_Review_on_the_effects_of_ECEC.pdf
Närvi, J. (2017). Äitien perhevapaat ja osallistuminen työelämään. Teoksessa M. Salmi & J. Närvi (toim.) Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo (s. 64– 104). Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
OECD (2020). Education at a Glance 2020. OECD Indicators. Paris: OECD Publishing. Saatavilla: https://www.oecd.org/education/education-at-a-glance/
Paananen, M., Alasuutari, M., Karila, K. & Siippainen, A. (2019). Epistemic governance in local policy debates: The case of entitlement to early childhood education and care in Finland. European Journal of Cultural and Political Sociology, DOI: 10.1080/23254823.2019.1650651
Pihlainen, K., Reunamo, J. & Kärnä, E. (2019). Lapset varhaiskasvatuksen arvioijina – Lasten mukavina pitämät asiat päiväkodissa ja perhepäivähoidossa. Journal of Early Childhood Education Research, 8(1), 121–142.
Siippainen, A., Paananen, M., Metsämuuronen, J., Repo, L., Sarkkinen, T., Alasuutari, M., Koivisto, P., Saarikallio-Torp, M. & Kirjavainen, T. (2020). Viisivuotiaiden maksuttoman varhaiskasvatuksen kokeilun toinen vaihe: Varhaiskasvatukseen osallistuminen, kokeilun kustannukset ja järjestäminen. Julkaisut 14:2020. Helsinki: Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. Saatavilla: https://karvi.fi/wp-content/uploads/2020/09/KARVI_1420.pdf
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2020). Varhaiskasvatus 2019. Varhaiskasvatuksessa käytetään palveluseteliä yhä useammin. Tilastoraportti 33/2020. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavilla: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020092976135
Terävä, J., Kuukka, A. & Alasuutari, M. (2018). Miten lastenhoidon ratkaisuja saa perustella? Vanhempien puhetta 1–2-vuotiaan lapsensa hoitoratkaisuista. Yhteiskuntapolitiikka, 2018(4), 349–359.
Vandenbroeck, M & Lazzari, A. (2014) Accessibility of early childhood education and care: a state of affairs. European Early Childhood Education Research Journal, 22(3), 327–335.
Varhaiskasvatuslaki 540/2018
Tutkittua varhaiskasvatuksesta 