Inkluusio – mahdottomia ajatuksia ja mahdollisuuksien tarkastelua

Vieraskynässä Päivi Pihlaja

Käsite inkluusio on ollut median, vanhempien, varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen työntekijöiden sekä myös tutkijoiden sanastossa monin eri vivahtein. Inkluusio on saanut osakseen paljon huomiota ja palstatilaa. On tuotu esiin, että se on ”kaunis ajatus, mutta ei toteudu käytännössä”. Tai on korostettu ihmisoikeuksia puhuttaessa inkluusiosta. Aiheesta on tehty runsaasti tieteellisiä tutkimuksia ja opinnäytetöitä. On toki ilahduttavaa, että tämä kiinnostaa. Se, mitä on ollut myös nähtävillä, on se, että tästä ajatellaan niin kovin eri tavoin, tähän suhtaudutaan kovin eri tavoin ja eri ihmiset ymmärtävät tämän kovin eri tavoin. Armstrong ym. (2016) kirjoittavat, että kun termiä inkluusio käytetään eri tavoin, tai kun se tarkoittaa eri asioita eri ihmisille, niin se käy merkityksettömäksi, mikäli sitä ei määritellä selkeästi. Selvitimme tutkimuksessamme sitä, miten  kuntien ylimmät viran-/toimenhaltijat, varhaiskasvatusjohtajat, määrittelevät inkluusion ja miten asennoituvat inkluusioon (Laakso, Pihlaja & Laakkonen, 2020). Tutkimuksemme mukaan varhaiskasvatuksen ylimpien johtajien asenne oli pääosin myönteinen, mutta tämän toimeenpaneminen käytäntöön koettiin haasteelliseksi. Myönteinen asenne on hyvä lähtökohta, tosin mielenkiintoista oli, että inkluusio todellakin ymmärrettiin hyvin eri tavoin. Se saatettiin ymmärtää vain lapsen sijoittamisena tavalliseen lapsiryhmään tai siten, että tukitoimet tuotiin sinne missä lapsi oli. Mielestäni olemme tällä hetkellä Armstrongin ja kumppaneiden (2016) esiin tuodussa kohdassa, jossa on vaarana, että inkluusio käy terminä merkityksettömäksi.  Siitä huolimatta, että käsite on kuultu usein ja on ikään kuin tuttu, jopa arkipäiväinen, avaan teemaa teoreettisen ja tutkimuksellisen tiedon valossa. Ajatuksena on etsiä jotain yhteisesti jaettavaa, joitain yhteisiä näkemyksiä.

Jatka lukemista ”Inkluusio – mahdottomia ajatuksia ja mahdollisuuksien tarkastelua”

Veo kadoksissa?  –  Varhaiskasvatuksen erityisopettajan työnkuvaa selkiytettävä

              

Vieraskynässä Marita Neitola

“ Halusimme tietää, mitä veoille kuuluu”

Erityislastentarhanopettajia (nyk. varhaiskasvatuksen erityisopettaja, lyhenne veo jatkossa) on koulutettu maassamme 1970 -luvulta lähtien, ensin Jyväskylässä, sittemmin Helsingissä, Turussa ja Oulussa. Silloisessa päivähoitolaissa vuonna 1973 (PhL36/1973) määriteltiin myös tukea tarvitseville lapsille etuoikeus päivähoitoon. Valmistuin itse erityislastentarhanopettajaksi Helsingistä 1990 ja työskentelin varhaiskasvatuksessa erityislastentarhanopettajana (silloinen elto) toistakymmentä vuotta ennen uutta vaihetta yliopistossa. Jo silloin ainaisena työkaverinani oli riittämättömyyden tunne, olihan lapsia silloisessa varhaiskasvatuksessa, jota päivähoidoksi kutsuttiin, toistatuhatta ja päiväkotejakin alun toistakymmentä.  Silloinen varhaiserityiskasvatus oli nimeltään erityispäivähoitoa, ja kaupungin ainoana eltona otsassani tunsin loistavan teksti: Kävelevä erityispäivähoito. Koin, että olin odotettu ja kaivattu kumppani päiväkodeissa, sillä usein kuulin kysymyksen: ”Missä sää oot ollu, sua on niin odotettu.” Näistä odotuksista, tarpeista ja toiveista kumppaniksi välillä enemmän välillä vähemmän tuli tuo riittämättömyyden tunne, jonka seurassa oli opittava elämään ja tekemään se, minkä voi lasten, henkilöstön, vanhempien ja yhteistyökumppanien parhaaksi ja avulla.

Jatka lukemista ”Veo kadoksissa?  –  Varhaiskasvatuksen erityisopettajan työnkuvaa selkiytettävä”