Vieraskynässä Lassi Lavanti

Maahanmuuttotaustaisten perheiden määrä on Suomessa tasaisesti lisääntynyt viimeisten kahden vuosikymmenen aikana globaalien haasteiden, kuten sosiaalisen polarisaation, konfliktien ja ilmastonmuutoksen seurauksena (ks. esim. Saukkonen, 2020). Globaalit muutokset näkyvät koko yhteiskunnassa ja ne ovatkin luoneet tarpeen tarkastella uudella tavalla moninaisuuksien moninaistumista eli superdiversiteettiä (Vertovec, 2007). Moninaisuuksien tarkastelu on perinteisesti pohjautunut monikulttuurisuuden ajatukselle, jossa moninaisuus on nähty etnisenä tai kansallisena moninaisuutena (Meissner & Vertovec, 2014). Kuitenkin nykyään on tarpeen pyrkiä ymmärtämään erilaisia moninaisuuksia huomioiden myös ne  monimutkaiset tekijät, jotka vaikuttavat ihmisten taustoissa (Vertovec, 2007). Näitä ovat muun muassa ikä, sukupuoli, etninen, kielellinen ja katsomuksellisen tausta, oikeudellinen aseman sekä maahanmuuton syyt.  Kuitenkaan näitä tekijöitä ei ole vielä juurikaan tarkasteltu varhaiskasvatuksen tutkimuksessa, vaikka ne ovat siellä yhtä lailla läsnä kuin muuallakin yhteiskunnassa (Kuusisto & Garvis, 2020).

Vastaavasti viime aikoina kestävyyteen liittyvissä kysymyksissä ollaan painottamassa yhä enemmän ei-materiaalisten keinojen saavuttamista, kun aiemmin tarkastelu painottui materaalisiin näkökulmiin (Salonen & Konkka, 2022). Useiden tutkimusten mukaan ei-materiaaliset tavoitteet ovat kestävyyden kestävän elämäntavan kannalta ratkaisevan tärkeitä (ks. Hirvilammi, 2015; Salonen & Joutsenvirta, 2018; Salonen & Konkka, 2022). Miten siis varhaiskasvatuksessa voitaisiin tukea maahanmuuttotaustaisten perheiden kestävää elämäntapaa entistä paremmin?

Tämä blogikirjoitus pyrkii antamaan vastauksen edellä mainittuun kysymykseen  tarkastelemalla maahanmuuttotaustaisten perheiden tukemista sosiaalisesti kestävään hyvinvointiin moninaisessa varhaiskasvatuskontekstissa. Tekstissä tätä näkökulmaa tarkastellaan väitöstutkimukseni pohjalta (Lavanti, 2025), joka pohjautui kolmeen tutkimusartikkeliin (Lavanti ym., 2023; Lavanti ym., 2025; Lavanti ym., tulossa). Väitöstutkimus on toteutettettu osana kahta eri tutkimushanketta, Suomen akatemian rahoittamaa Lapsi ajassa – eksistentiaalinen resilienssi varhaislapsuudessa (2023-2027) (ks. esim. Kuusisto ym., 2025) sekä Jenny ja Antti Wihurin säätiön rahoittamaa Avaimia yhteiseen ymmärrykseen hanketta (ks. esim. Lastikka ym., 2025). Väitöstutkimuksen aineisto on kerätty maahanmuuttotaustaisilta huoltajilta sekä varhaiskasvatuksen opettajilta ja johtajilta, jotka toimivat erittäin moninaisissa varhaiskasvatusympäristöissä.

Mitä on sosiaalisesti kestävä hyvinvointi?

Kun tarkastellaan sosiaalisesti kestävää hyvinvointia, on tärkeää tiedostaa, että yhtenä ihmisen perustarpeena on pidetty kuulumisen tunnetta johonkin joukkoon (ks. esim. Allen ym., 2021; Maslow, 1954). Sosiaalisesti kestävä hyvinvointi rakentuu käytänteistä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja toiminnoista, joita pidetään oikeudenmukaisina, osallistavina ja kestävinä (Johansson & Rosell, 2021). Sosiaalisesti kestävä hyvinvointi pohjautuu kestävän hyvinvoinnin määritelmään: on tärkeää ymmärtää kestävyyden käsitettä hyvinvoinnin näkökulmasta, sillä ihmisellä ei ole vain sosiaalisia tarpeita, vaan ihminen myös toimii vuorovaikutuksessa ekosysteemin kanssa (Heikkinen ym., 2023).

Ihmisen kestävää hyvinvointia vointia voidaan tarkastella edesmenneen suomalaisen sosiologin Frank Allardtin (1972) kehittämän hyvinvointiteorian kautta ja siitä kehitettyyn myöhempään malliin peilaamalla (ks. Helne & Hirvilammi, 2015). Teoria pohjautuu ajatukseen siitä, että ihmisten tarpeet ovat sosiaalisesti ennalta määritelty kolmeen ulottuvuuteen (having, being, loving), joihin on myöhemmin (ks. Helne & Hirvilammi, 2015) lisätty neljäs ulottuvuus (doing). Having tarkastelee aineellisia ja aineettomia tarpeita, kuten terveyttä, being tarkoittaa itsensä toteuttamista ja kehittämistä, loving kuvaa tarpeita tuntea olevansa osa jotain joukkoa ja doing selittää ihmisten tarpeita toimia omien sisäisten tavoitteiden, arvojen ja mieltymysten mukaan. Väitöstutkimuksessa keskityttiin tämän hyvinvointiteorian pohjalta tarkastelemaan loving-ulottuvuutta ihmisen sosiaalisen yhteenkuulumisen pohjalta.

Tutkimusten tulokset

Ensimmäinen osatutkimus (Lavanti ym., 2025) tutki, miten maahanmuuttotaustaisia perheitä tuetaan varhaiskasvatuksessa, keskittyen erityisesti varhaiskasvatuksen keinoihin tukea perheiden kuulumisen tunnetta. Tutkimuksen aineisto kerättiin haastattelemalla varhaiskasvatuksen opettajia (n=11) ja johtajia (n=5).  Tutkimus osoitti, että varhaiskasvatuksen henkilöstö tukee maahanmuuttotaustaisia perheitä monin tavoin heidän yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamiseksi. Keskeisiä keinoja olivat moninaisuuden tunnistaminen ja sen esille tuominen arjessa, tekemällä yhteistyötä lapsen edun mukaisesti ja kuuntelemalla perheiden toiveita, tukemalla lasten suomen kielen oppimista leikkien ja tarinoiden avulla, varmistamalla yhteisen ymmärryksen esimerkiksi tulkkien ja selkeän viestinnän avulla sekä kertomalla huoltajille varhaiskasvatuksen käytännöistä. Tulokset korostavat, että on tärkeää miettiä uudelleen, mitä suomalaisuuteen kuuluminen ja suomalainen kulttuuri tarkoittaa, ja kehittää edelleen käytäntöjä, jotka tukevat moninaisten perheiden osallisuutta.

Toinen osatutkimus (Lavanti ym., 2023) tutki varhaiskasvatuksen opettajien (n = 11) keinoja tukea maahanmuuttotaustaisten perheiden kulttuurista pääomaa varhaiskasvatuksessa. Tulokset osoittivat, että perheiden omia toimintatapoja ja kielten oppimista tuetaan arjen käytännöissä, esimerkiksi huoltajien osallisuuden ja kuvatukien avulla. Monikielisyys ja kotikielen vahvistaminen näkyvät kirjojen, musiikin, kirjastokäyntien ja teknologian hyödyntämisessä. Varhaiskasvatuksen rakenteet  Suomessa, kuten juhlakäytännöt ja uuden koulutusjärjestelmän vaatimukset, voivat olla haastavia aluksi ymmärtää perheille, mutta niitä pyritään järjestämään inklusiivisilla ja sensitiivisillä toimintatavoilla. Juhlia mukautetaan huomioimaan kaikki, ja perheiden osallistumista niihin tuetaan. Kaiken keskiössä on kielen oppimisen edistäminen ja moninaisuuden huomioiminen, jotta lapset ja perheet voisivat kokea kuuluvansa osaksi varhaiskasvatusyhteisöä ja vahvistaa omaa kulttuurista pääomaansa.

Kolmas osatutkimus (Lavanti ym., tulossa) tutki maahanmuuttotaustaisten huoltajien (n=9) kokemuksia varhaiskasvatuksessa ja miten heidän kokemus näyttäytyy yhteenkuuluvuuden osalta  varhaiskasvatuksessa sekä laajemmin suomalaiseen yhteiskuntaan. Tulokset osoittavat, että maahanmuuttotaustaiset perheet tarvitsevat lisää tukea, jotta he kokisivat kuulumisen tunnetta varhaiskasvatukseen ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Huoltajien suomen kielen oppiminen on keskeistä, sillä kielitaito lisää vuorovaikutusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Haastatellut huoltajat kertoivat, että heillä on vähän kontakteja muihin perheisiin ja he kiinnittyvät varhaiskasvatukseen lähinnä lastensa kautta. Varhaiskasvatuksen henkilöstö tukee perheitä muun muassa kielen osalta sekä avoimella yhteistyöllä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Perheet toivoivat enemmän huoltajien yhteisiä tapahtumia. Varhaiskasvatus auttaa perheitä tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin esimerkiksi juhlien, pelien ja arjen tapojen kautta, mutta maailmankatsomuksista keskustellaan perheiden mukaan vähän. Tulokset korostavat, että suomalaisuuden käsitettä tulisi tarkastella uudelleen niin, että se huomioisi ihmisten moninaiset taustat. Tarvitaan kriittistä keskustelua kaikilla yhteiskunnan tasoilla, myös varhaiskasvatuksessa, jotta kaikki perheet voisivat kokea kuulumisen tunnetta.

Kolme keskeisintä nostoa tuloksista

Väitöstutkimuksen yhteenvetona voidaan nostaa esiin kolme keskeistä tulosta liittyen maahanmuuttotaustaisten perheiden tukemiseen kohti sosiaalisesti kestävää hyvinvointia. Näiden tulosten perusteella varhaiskasvatuksen ohjaavat asiakirjat eivät vielä huomioi perheiden superdiversiteettiä tarpeeksi inklusiivisesti, vaan varhaiskasvatuksessa tapahtuu edelleen erottelua perheiden taustojen kautta. Tämä ylläpitää me vastaan te  -ajattelua. Toisaalta tulosten perusteella varhaiskasvatuksessa on kuitenkin jo olemassa erittäin toimivia, perheiden moninaisuutta tukevia käytänteitä, mutta ne ovat usein yksikkö- ja opettajakohtaisia. Näitä tukimalleja olisi tärkeää jalkauttaa laajemmin ympäri Suomen varhaiskasvatusyksiköitä, mutta tämä vaatisi myös taloudellista panostusta työnantajalta. Perheiden kiinnittyminen varhaiskasvatukseen tapahtuu suurilta osin varhaiskasvatuksessa olevien lasten kautta eivätkä perheet tunne muita varhaiskasvatuspalveluja käyttäviä perheitä, etenkään suomalaisperheitä. Varhaiskasvatuksessa olisikin tärkeää järjestää perheille vapaamuotoisia tilaisuuksia, joissa he voisivat tutustua toisiin perheisiin ja sitä kautta vahvistaa kuulumisen tunteita ja kokemuksia yhteisöön liittymisestä.

Lopuksi

Varhaiskasvatus on jo nyt varsinkin isoissa kaupungeissa erittäin moninainen kasvu- ja kasvatusympäristö. Varhaiskasvatuksen henkilökunta tekee erittäin paljon yksilöllisiä ja paikallisia ratkaisuja tukeakseen perheitä mahdollisimman monipuolisesti. Haastatteluissa nousivat esille muun muassa kertomukset, miten lapsiryhmän kanssa vieraillaan perheiden kodeissa, jotta tiedostettaisiin moninaisten kotien olemassaolo, sekä opetellaan yksinkertaisia lasten kotikielten, kuten onko jano tai vessähätä. Nämä ovat erinomaisia esimerkkejä siitä, miten inklusiivisinen suomalainen varhaiskasvatus voi parhaimmillaan olla. 

Samaan aikaan tulokset kertovat kuitenkin, että perheet kokivat kuuluvansa varhaiskasvatusyhteisöön vain lähinnä lastensa kautta, eivätkä perheinä tai huoltajina. Tähän olisi tärkeää kiinnittää jatkossa huomiota, jotta perheet kokisivat paremmin olevansa varhaiskasvatusyhteisöä. Näitä konkreettisia kohtaamisen keinoja moninaisten perheiden kohtaamiseen ja tukemiseen onkin koottu lisää esimerkiksi varhaiskasvatuksen opiskelijoille ja henkilöstölle suunnattuun uunituoreeseen Gaudeamuksen teokseen ”Avaimia yhteiseen ymmärrykseen – Kieli-, kulttuuri- ja katsomusinklusiivinen pedagogiikka varhaiskasvatuksessa” (Lastikka ym., 2025) sekä kohta käsillä olevaan Suomen Varhaiskasvatus ry:n teokseen ”Varhaiskasvatus kuuluu kaikille” (Heikkinen ym., tulossa).

Kuvituskuvat Pexels

Lähteet

Allardt, E. (1976). Dimensions of welfare in a comparative Scandinavian study. Acta sociologica, 19(3), 227-239. http://www.jstor.org/stable/4194131

Allen, K. A., Kern, M. L., Rozek, C. S., McInerney, D. M. & Slavich, G. M. (2021). Belonging: a review of conceptual issues, an integrative framework, and directions for future research. Australian Journal of Psychology, 73(1), 87–102. https://doi.org/10.1080/00049530.2021.1883409

Heikkinen, H., L., T., Kiilakoski, T., Kaukko, M., & Kemmis, S. (2023). Miten muuttaa käytäntöjä ihmisen ja luonnon kannalta kestäviksi?: Ekososiaalinen sivistys käytäntöarkkitehtuuriteorian valossa. Kasvatus, 54(1), 64-76.

Heikkinen, K.-M., Fonsen, E., Korhonen, R. & Soukainen, U. (tulossa). Varhaiskasvatus kuuluu kaikille. Suomen Varhaiskasvatus ry.

Helne, T., & Hirvilammi, T. (2015). Wellbeing and sustainability: A relational approach. Sustainable Development, 23(3), 167-175. https://doi.org/10.1002/sd.1581

Hirvilammi, T. (2015). Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen. Sosiaali-ja terveysturvan tutkimuksia 136, 2015. Kansaneläkelaitos.

Johansson, E., & Rosell, Y. (2021). Social sustainability through children’s expressions of belonging in peer communities. Sustainability, 13(7), 3839. https://doi.org/10.3390/su13073839

Kuusisto, A., & Garvis, S. (2020). Superdiversity and the Nordic Model in ECEC. Contemporary Issues in Early Childhood, 21(4), 279-283. https://doi.org/10.1177/1463949120983619

Kuusisto, A., Pardon, K., Poulter, S., Lavanti, L., Launonen, L., Castillo, K., Segersvärd, R. & Gearon, L. (2025). Varhaiskasvatus olemassaoloon liittyvää hyvinvointia tukemassa. Tutkittua varhaiskasvatuksesta. https://tutkittuavarhaiskasvatuksesta.com/2025/04/04/varhaiskasvatus-olemassaoloon-liittyvaa-hyvinvointia-tukemassa/

Lastikka, A.-L., Arvola, O., Kangas, J. & Haanpää, M. (2025). Avaimia yhteiseen ymmärrykseen – Kieli, kulttuuri- ja katsomusinklusiivinen pedagogiikka varhaiskasvatuksessa. Gaudeamus.

Lastikka, A.-L., Arvola, O., Kangas, J. & Haanpää, M. (2025). Kieli-, kulttuuri- ja katsomusinklusiivisen pedagogiikan tulevaisuuden kehityssuuntia suomalaisessa varhaiskasvatuksessa. Tutkittua varhaiskasvatuksesta. https://tutkittuavarhaiskasvatuksesta.com/2025/09/12/kieli-kulttuuri-ja-katsomusinklusiivisen-pedagogiikan-tulevaisuuden-kehityssuuntia-suomalaisessa-varhaiskasvatuksessa/#more-5251

Lavanti, L. (2025). Superdiverse Miniature Society: Supporting Socially Sustainable Well-being of Families with an Immigrant Background in Finnish Early Childhood Education. Unigrafia. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-84-1723-1

Lavanti, L., Arvola, O., Lastikka, A-L., Kangas, J., Harju-Luukkainen, H., & Kuusisto, A. (tulossa). Nurturing National Belonging: Immigrant Background Guardians’ Perspective on Received Support. In A.

Keary, L. Scull, S. Garvis, & J. Walsh (Eds.), Early Childhood Education for Equity and Justice: Integrating Research, Policy and Practice. Routledge. Lavanti, L., Harju-Luukkainen, H., & Kuusisto, A. (2023). Teachers’ Perceptions of the Cultural Capital of Children and Families with Immigrant Backgrounds in Early Childhood Education. Education Sciences, 13(10), 977. https://doi.org/10.3390/educsci13100977

Lavanti, L., Kuusisto, A. & Harju-Luukkainen, H. (2025). ECEC: Personnel Perspectives on Supporting Families with an Immigrant Background Living in Finland. In Kee, L., Phillipson, S. & Garvis, S. (Eds.) Handbook on Families and Education. Edward Elgar Publishing. https://doi.org/10.4337/9781035300686.00020

Maslow, A. H. (1954). Motivation and personality. Harper and Row.

Meissner, F. & Vertovec, S. (2014). Comparing super-diversity. Ethnic and Racial Studies, 38(4): 541–555.

Salonen, A. O., & Konkka, J. (2022). Kansalaisten hyvinvointi kestävyyttä tavoittelevassa yhteiskunnassa. Tiedepolitiikka, 47(4), 23-38.

Salonen, A. O., & Joutsenvirta, M. (2018). Vauraus ja sivistys yltäkylläisyyden ajan jälkeen. Aikuiskasvatus, 38(2), 84–101. https://doi.org/10.33336/aik.88331

Saukkonen, P. (2020.) Kotoutuminen kaupungissa – Kokonaiskuva ulkomaalaistaustaisista Helsingissä vuonna 2020. Edita Prima.

Vertovec, S. (2007). Super-diversity and its implications. Ethnic and racial studies, 30(6), 1024–1054. https://doi.org/10.1080/01419870701599465

Lassi Lavanti (KM) toimii yliopistonopettajana Kokkolan Yliopistokeskus Chydeniuksessa sekä tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa (2023 – 2027; nro. 356905) ”Lapsi ajassa: eksistentiaalinen resilienssi varhaislapsuudessa” -tutkimushankkeessa Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Vieraskynässä Rauni Äärelä-Vihriälä 

Luontosuhde on noussut keskeiseksi keskustelun aiheeksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon aikakaudella, sillä se sekä vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden ymmärtämiseen ja suojeluun  että  ihmisen hyvinvointiin (Liu et al., 2022;  Sandifer et al., 2015). Yksilöiden luontosuhteen vahvistaminen nähdään siksi keskeiseksi myös luontokadon hillitsemisessä (Mayer & Frantz, 2004). Alkuperäiskansojen näkökulmasta luontosuhde – tai yhteys maahan – on elämän perusta (Berkes, 2012). Saamelaisessa maailmankuvassa ihminen on osa luontoa, ei sen ulkopuolella.  Elämä nähdään jatkuvana kiertona maan kanssa, ja yhteys maahan on keskeinen arvo yhteisössä ja kasvatuksessa. Onkin kuvaavaa, ettei saamen kielissä alun perin ollut omaa sanaa sanalle “luonto” – se on lainasana. Tämä kertoo siitä, ettei ihmistä ja muuta elollista maailmaa ole nähty erillisinä, vaan osana kokonaisuutta. (Helander-Renvall, 2014.) 

Saamelainen varhaiskasvatus rakentuu luonnon kiertokulun ympärille. Kahdeksan vuodenajan rytmi näkyy opetuksessa, leikeissä ja yhteisön toiminnassa. Lapsia ohjataan seuraamaan luonnon muutoksia ja osallistumaan vuodenkiertoon liittyviin töihin. Tämä ei ole pelkkää tiedollista opetusta, vaan kestävän koulutuksen käytäntö, jossa lapsi oppii ymmärtämään paikkansa osana ekosysteemiä ja yhteisön toimintaa. Lisäksi oppimista tukee ylisukupolvinen vuorovaikutus: vanhemmat, isovanhemmat ja muut yhteisön jäsenet jakavat lapsille perinteisiä tietoja, tarinoita ja taitoja, jotka vahvistavat kulttuurista identiteettiä ja ymmärrystä kestävyydestä. Kuitenkin kestävyyden käsite on monimutkainen – se, mikä on minulle kestävää, ei välttämättä ole sitä toiselle. Saamen kielessä kestävyyttä kuvaavia sanoja on useita, kuten ceavzil (kestävä), bistevaš (pysyvä), guoddevaš (kestävä) ja suvdil (kantava). Vaikka sanat eroavat hieman merkitykseltään, ne kaikki viittaavat samaan ilmiöön: jatkuvuuteen, tasapainoon ja toiminnan kestävyyteen. 

Kielen elvytys ja luontoyhteys hyvinvoinnin tukena

Kielen elvytys ja luontoyhteys tukevat toisiaan. Yleisesti kielen elvyttäminen näyttäytyy suojaavana tekijänä alkuperäiskansojen terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Molemmat lisäävät hyvinvointia, elämänhallintaa ja resilienssiä sekä antavat lapselle välineitä sopeutua muutoksiin luonnon rytmissä. (Mayer & Franz, 2004; Whalen et al., 2022). Kun saamen kieli ja sen mukana kulkeva tietoperinne säilyvät, säilyvät myös kestävän elämäntavan arvot, kuten luonnon kunnioittaminen, yhteisöllisyys, sovinnollisuus ja tasa-arvo, sekä vastuullinen suhde ympäristöön. Saamelaislasten ja -nuorten luontosuhde ja yhteys elolliseen ympäristöön on vahva, ja sitä kuvataan sekä käytännöllisenä – perinteisten elinkeinojen harjoittamisen kautta – että emotionaalisena hyvinvointiin liittyvänä (ks. Jonsson et al., 2012; Weckström et al., 2023).

Saamelaisessa kasvatuksessa ylisukupolvinen oikeudenmukaisuus näkyy perinteisen tiedon (árbediehtu) välittymisenä. Tämä hiljainen, kokemuksellinen ja käytännön kautta opittu viisaus yhdistää menneen, nykyisen ja tulevan sukupolven kokemukset (Porsanger & Guttorm, 2011). Samalla se sisältää ekologisen perinnetiedon näkemyksen, joka kuvaa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta sekä kestävän elämän periaatteita (Berkes, 2012). Perinteisen tiedon siirtäminen saamelaisessa kasvatuksessa ei tapahdu formaalin opetuksen muodossa, vaan se nivoutuu arjen toimintoihin, leikkeihin ja yhteisön perinteisiin jolloin lapset oppivat luonnon kiertokulusta ja yhteisön normeista käytännön toimien kautta. Lisäksi ylisukupolvinen oppiminen vahvistaa lasten identiteettiä, juuria ja yhteisöllisyyttä, mikä luo perustan sosiaalisesti oikeudenmukaiselle ja kestävästi toimivalle yhteisölle. 

Saamelaisessa kasvatuksessa ylisukupolvinen oikeudenmukaisuus ja perinteisen tiedon välittyminen tarjoavat lapsille myös välineitä hahmottaa ja ymmärtää ympäröivän maailman muutoksia. Tämä jatkuvuuden ja käytännön kokemuksen kautta siirtyvä tieto luo perustan, jolta lapset voivat tarkastella laajempia ilmiöitä, kuten ilmastonmuutoksen vaikutuksia heidän yhteisöönsä ja elinkeinoihinsa. Saamelaislapset näkevät ilmastonmuutoksen vaikuttavan suoraan porojen elinolosuhteisiin (Jonsson et al., 2012). Ilmastonmuutos haastaakin  erityisesti arktisia alueita ja perinteisiä saamelaisia elinkeinoja, kuten poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta (Gregov et al., 2021). Kestävän koulutuksen näkökulmasta saamelaisopetus tarjoaa lapsille välineitä ymmärtää ja käsitellä näitä muutoksia kulttuurisesta, emotionaalisesta ja kokemuksellisesta näkökulmasta. Kun koulutuksessa yhdistetään perinteiset taidot, luonnonlukutaito ja kulttuurinen tieto, lapsilla on paremmat mahdollisuudet rakentaa tulevaisuutta, jossa heidän oma kielensä, kulttuurinsa ja luontoyhteytensä säilyvät elinvoimaisina.

Saamenkielinen kielipesätoiminta ja kielipesäpedagogiikka varhaiskasvatuksessa

Saamenkielinen kielipesätoiminta on yksi merkittävimmistä esimerkeistä yhteisöllisestä ja kestävän kehityksen mukaisesta kasvatuksesta varhaiskasvatuksessa. Kielipesissä alle kouluikäiset lapset omaksuvat uhanalaista saamen kieltä kuulemalla ja käyttämällä sitä päiväkodin arjessa. Suomessa saamenkielisisä kielipesiä toimii 12, joista yhdeksän sijaitsee saamelaisten kotiseutualueella  ja kolme saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Kielipesistä kaksi on koltansaamenkielisiä, kolme  inarinsaamenkielisiä ja seitsemän pohjoissaamenkielisiä. Kielipesien toimintaa ohjaavat Saamelaiskäräjät. (Saamelaiskäräjät, 2025). 

Kielipesissä saamen kieltä omaksutaan varhaisen, immersiivisen kielikylpymenetelmän kautta, jossa lapsi oppii kielen luonnollisesti osana päivittäisiä toimintoja. Menetelmästä käytetään nimeä varhainen täydellinen kielikylpy, joka on tutkitusti vahvimpia kielen omaksúmisen malleja. (Baker, 2006.) Kielipesissä toteutetaan kielipesäpedagogiikkaa, jolle ominaista on saamen kielen elvytys, saamelaisen kasvatustavan huomioiminen, kulttuurisen tiedon siirtyminen ja lapsen oman kielen omaksuminen toiminnallisessa ympäristössä (Äärelä, 2016). Tämä yhteisöllinen pedagogiikka perustuu yhdessä tekemiseen, osallisuuteen ja luottamukseen. Samalla se vahvistaa lasten yhteyttä omaan kulttuuriinsa, identiteettiinsä ja ympäröivään luontoon. Kun lapsi oppii kielen kautta hahmottamaan maailmaa, hän oppii myös ymmärtämään yhteyttä maahan osana itseään, lähipiiriään ja yhteisöään.

Kielipesäpedagogiikka sijoittuu kielikylpymenetelmien alle ja edustaa varhaisen täydellisen kielikylvyn toteuttamistapaa, toimien mallina saamen kielen elvyttämisessä. Se ilmentää omaa erityislaatuista pedagogista lähestymistapaansa, joka pohjautuu vahvasti saamelaiseen kasvatukseen ja kulttuuriin, sekä tukee kielen omaksumista luonnollisessa ympäristössä. (Äärelä, 2016.) Keskeinen osa saamelaispedagogista otetta varhaiskasvatuksessa on tarinallisuus ja kerronnan monet ulottuvuudet, joiden kautta välitetään perinteistä tietoa ja yhteistä maailmankuvaa. Tutkimuksemme mukaan ylisukupolvisissa vuorovaikutustilanteissa tarinallisuus vahvistuu, lisäten lasten osallistumista ja tukien heidän kulttuurisen ymmärryksensä kehittymistä (Äärelä-Vihriälä et al., 2024).

Kielipesäpedagogiikan ja tarinallisuuden rinnalla taideperustaiset menetelmät muodostavat luonnollisen jatkumon osallistavalle ja kokemukselliselle oppimiselle, tukien lasten kulttuurisen ja kielellisen identiteetin vahvistumista. Ne korostavat oppimista käytännön tekemisen, kokemusten jakamisen ja sukupolvien välisen vuorovaikutuksen kautta, ja tarjoavat erityisen voimakkaan väylän käsitellä ilmastonmuutosta ja kestävyyttä varhaiskasvatuksessa. Tutkimuksemme osoittaa, että osallistavat taideperustaiset menetelmät, kuten osallistava valokuvaus, vahvistavat lasten ääniä ja edistävät sukupolvien välistä keskustelua kestävyyden teemoista. Lapset hyödyntävät omia kokemuksiaan ymmärtääkseen kestävän kehityksen käsitteitä, ja taiteellisten käytäntöjen sisällyttäminen opetukseen rikastuttaa oppimista ja tuo moninaiset näkökulmat esiin (Äärelä-Vihriälä et al., 2024). Taide mahdollistaa lasten ja nuorten moniaistisen ja tunteita herättävän ilmaisun suhteestaan ympäristöön, kieleen ja identiteettiin, yhdistäen tiedon ja kokemuksen, tehden  näkyväksi sen, mitä ei voi pelkästään sanoittaa.

Kulttuurinen ja kielellinen moninaisuus kestävän tulevaisuuden perustana

Kestävän tulevaisuuden rakentaminen edellyttää, että koulutuksessa ja kasvatuksessa huomioidaan kulttuurinen ja kielellinen moninaisuus. Saamelainen opettajankoulutus pohjautuu maalähtöiseen oppimiskäsitykseen, sillä sen avulla voidaan säilyttää saamelainen kieli- ja kulttuuriperintö (Gaup et al., 2024). Tämä lähestymistapa ei ainoastaan tue kielen ja kulttuurin siirtymistä nuoremmille sukupolville, vaan myös vahvistaa lasten identiteettiä, juuria ja yhteisöllisyyden kokemusta. Tutkimuksemme korostaa, että lasten aktiivinen osallistuminen koulutuksessa  ei ainoastaan lisää heidän ymmärrystään ympäristöstä ja kestävästä elämäntavasta, vaan rakentaa myös yhteisöllistä tietoisuutta ja vastuunottoa seuraavia sukupolvia varten. (Äärelä-Vihriälä et al., 2024). Lisäksi osallistava oppiminen, jota kielipesissä toteutetaan,  tarjoaa lapsille mahdollisuuden käsitellä kokemuksiaan, reflektoida yhteisön arvoja ja soveltaa perinteistä tietoa nykypäivän kontekstiin, mikä luo perustan sekä sosiaalisesti oikeudenmukaiselle että ekologisesti kestäville toimintamalleille.

Kielen, kulttuurin ja luonnon kietoutuminen yhteen vahvistaa lasten identiteettiä, juuria ja yhteisöllisyyttä, samalla kun se tarjoaa välineitä kestävän elämäntavan ymmärtämiseen ja harjoittamiseen. Luontoyhteys vahvistuu kielen kautta, kun luontoa tulkitaan sitä tukevan rikkaan kielellisen kuvaamisen ja sanavaraston kautta. Saamen kielellä on hyvin rikas sanasto Arktisen alueen luonnon käytölle ja kuvaamiselle. Tämän osallisuuden ja perinteisen tiedon vahvistamisen jatkumona saamen kielen elvyttäminen merkitsee menetetyn äidinkielen palauttamista ja menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista. Samalla se on tulevaisuusteko: oikeudenmukainen ja osallistava tapa tukea lasten yhteyttä omaan kieleen, kulttuuriin ja luontoon.

Tällainen kokonaisvaltainen lähestymistapa rakentaa pohjaa sellaiselle tulevaisuudelle, jossa oikeudenmukaisuus ulottuu ihmisten välisistä suhteista myös suhteeseen maahan, veteen ja elolliseen ympäristöön. Saamelainen pedagogiikka osoittaa, että kulttuurinen jatkuvuus, ekologinen tietoisuus ja sosiaalinen vastuu voivat kulkea käsi kädessä, ja että lasten osallistaminen, tarinankerronta ja perinteisen tiedon siirto muodostavat perustan yhteisölle, joka kykenee kohtaamaan nykypäivän haasteet ja rakentamaan elinvoimaista ja oikeudenmukaista tulevaisuutta.

Kuvituskuvat Pexels

Lähteet

Baker, C. (2006). Foundations of Bilingual Education and Bilingualism. Clevedon: Multilingual Matters Ltd. 

Berkes, F. (2012). Sacred ecology (3. ed.). Routledge.

Gaup, E. U., Keskitalo, P., Korte, S., & Moore, S. (2024). Sámi teacher education emphasising land-based approaches for Indigenous rights. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781003340676-14

Gregow, H., Mäkelä, A., Tuomenvirta, H., Juhola, S., Käyhkö, J., Perrels, A., Kuntsi-Reunanen, E., Mettiäinen, I., Näkkäläjärvi, K., Sorvali, J., Lehtonen, H., Hildén, M., Veijalainen, N., Kuosa, H., Sihvonen, M., Johansson, M., Leijala, U., Ahonen, S., Haapala, J., Korhonen, H., Ollikainen, M., Lilja, S., Ruuhela, R., Särkkä, J. & Siiriä, S-M. (2021). Ilmastonmuutokseen sopeutumisen ohjauskeinot, kustannukset ja alueelliset ulottuvuudet. Suomen ilmastopaneelin raportti 2/2021.

Helander-Renvall, E. (2014). Relationships between Sámi reindeer herders, lands, and reindeer. United Kingdom: Routledge. https://doi.org/10.4324/9780203101995-19

Jonsson, G., Sarri, C. & Alerby, E. (2012). “Too hot for the reindeer” – voicing Sámi children’s visions of the future. International Research in Geographical and Environmental Education 21(2), 95–107. https://doi.org/10.1080/10382046.2012.672668 

Liu, Y., Cleary, A., Fielding, K. S., Murray, Z., & Roiko, A. (2022). Nature connection, pro-environmental behaviours and wellbeing: Understanding the mediating role of nature contact. Landscape and urban planning, 228, 104550. https://doi.org/10.1016/j.landurbplan.2022.104550

Mayer, F. S. & Frantz, C. M. (2004). The connectedness to nature scale: A measure of individual’s feeling in community in nature. Journal of Environmental Psychology, 24, 503–515. doi: 10.1016/j.jenvp.2004.10.001.

Porsanger, J. & Guttorm, G. (2011). Building up the field of study and research on Sami traditional knowledge árbediehtu. Teoksessa J. Porsanger & G. Guttorm (toim.) Working with traditional knowledge: communities, institutions, information systems, law and ethics. Dieđut 1/2011. Guovdageaidnu: Sámi allaskuvla, 98–125.

Saamelaiskäräjät. (2025). Saamelaiskäräjien toimintakertomus 2024. Inari: Saamelaiskäräjät.

Sandifer, P. A., Sutton-Grier, A. E., & Ward, B. P. (2015). Exploring connections among nature, biodiversity, ecosystem services, and human health and well-being: Opportunities to enhance health and biodiversity conservation. Ecosystem services, 12, 1-15. https://doi.org/10.1016/j.ecoser.2014.12.007

Weckström, E., Kekkonen, K., & Kekkonen, O. (2023). ”Kiva että juuri minä saan opiskella tätä kieltä ja se on osa kulttuuriani”: Saamelaislasten hyvinvointi ja oikeuksien toteutuminen. Lapsiasiavaltuutetun toimisto.

Whalen, D. H., Lewis, M. E., Gillson, S., McBeath, B., Alexander, B., & Nyhan, K. (2022). Health effects of Indigenous language use and revitalization: A realist review. International journal for equity in health, 21(1), 169-14. https://doi.org/10.1186/s12939-022-01782-6

Äärelä, R. (2016). ”Dat ii leat dušše dat giella”: ”Se ei ole vain se kieli” : tapaustutkimus saamenkielisestä kielipesästä saamelaisessa varhaiskasvatuksessa. Lapin yliopisto.

Äärelä-Vihriälä, R., Paananen, S., Karlsson Häikiö, T., Keskitalo, P., Lohilahti, M.-L. & Häkkilä, J. (2024). Relate North: New Genre Arctic Art Education: Beyond Borders. Jokela, T., Huhmarniemi, M. & Burnett, K. (toim.). Viseu: InSEA Publications.

KT Rauni Äärelä-Vihriälä työskentelee tutkijatohtorina REBOUND-hankkeessa Lapin yliopistossa. Hankkeessa tutkitaan vihreän siirtymän oikeudenmukaisuutta Pohjois-Suomessa. Hankkeen kasvatustieteen alan tutkimuksessa keskitytään ylisukupolviseen oikeudenmukaisuuteen ja luontosuhteen merkitykseen kestävän tulevaisuuden näkökulmista. Raunilla on monipuolinen kasvatusalan kokemus saamelaiskasvatuksen ja pohjoisen paikallisten yhteisöjen koulutuksesta. Hän on toiminut pitkään luokanopettajana ja viime vuosina opettajankouluttajana saamelaisessa Saamelaisessa korkeakoulussa Kautokeinossa.

Vieraskynässä Virve Keränen ja Susanna Kinnunen

Päiväkodin ovesta sisään astuvan toivottavat tervetulleeksi keltaiset, punaiset, vihreät, siniset, paikatut, renksuistaan repsottavat kurahousut. Kurahousut ovat suojanneet päiväkotien lapsia kuralta ja märältä jo 50-luvusta asti, mutta mitä muuta kurahousut päiväkodin arjessa tekevät? Pohjaamme tämän kirjoituksemme jo julkaistuun artikkeliimme: Do I have to wear mud pants? Mud pants as material agents in Finnish preschools (Keränen & Kinnunen, 2025).

Virve Keränen työskentelee yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa varhaiskasvatuksen tutkinto-ohjelmassa. Hänen tutkimuksensa kohdentuu lapsuuden- sekä opettajatutkimukseen. Erityisesti hän on kiinnostunut ruumiillisuuteen sekä yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon liittyvistä ilmiöistä.

Vieraskynässä Marina Lundkvist ja Sara Hellström 

Lekande barn och medlekande vuxna skapar tillsammans lekvärldar fyllda av fantasi, glädje och gemenskap. När vuxna kliver in i leken öppnas dörrar till nya perspektiv, relationer stärks och fördjupas, lärande tar fart och vardagen kan till och med bli lite mera magisk. Men vågar vi som vuxna släppa taget om tiden en stund, bli en medlekande vuxen på barnens villkor?

Marina Lundkvist jobbar som universitetslektor i småbarnspedagogik vid Helsingfors universitet. Hon har lång erfarenhet av undervisning, forskning och utvecklingsarbete inom området. Barnets lärande och barnets bästa ligger henne varmt om hjärtat och i detta nu fokuserar Marina på forskning kring lekfullt lärande, barns delaktighet, hållbar verksamhetskultur och pedagogiskt ledarskap.

Vieraskynässä Minna Laitinen

Tässä blogitekstissä avaan väitöskirjatyöni aihetta ja sitä, miten olen kasvatustieteilijänä ja innokkaana leikintutkijana päätynyt koputtelemaan neurotieteiden ovea. Kiinnostukseni vapaan leikin tutkimista kohtaan heräsi Karvin tekemän Varhaiskasvatuksen laatu arjessa -raportin myötä. Sen mukaan varhaiskasvatussuunnitelman mukainen leikkipedagogiikka toteutui pääosin hyvin, mutta samaan aikaan jopa viidennes (21 %) varhaiskasvatuksen ammattilaisista tunnisti ryhmässään lapsen tai lapsia, jolla ei ole kavereita (Repo ym. 2019). Raportin esiin nostama ristiriita oli mielenkiintoinen. Itselleni heräsi halu selvittää, millaisia kaikkien lasten osallisuutta tukevia toimenpiteitä ja rakenteita varhaiskasvatuksen leikkitilanteissa hyödynnetään.

Minna Laitinen