Vieraskynässä Suvi Määttä

Usein todetaan, että pienet lapset eli 3–5-vuotiaat eivät ole koskaan paikallaan, vaan he ovat liikkeessä ja juoksemassa paikasta toiseen kuin ikiliikkujat. Toisaalta meistä jokainen on varmasti nähnyt iltapäivälehtien otsikot, joissa todetaan, että istuminen tappaa tai istuminen on uusi tupakka. Iltapäivälehdet ovat vetäneet muutaman mutkan suoraksi otsikoinneillaan, mutta silti liiallisen paikallaanolon kielteisistä terveys- ja hyvinvointivaikutuksista tiedetään koko ajan entistä enemmän. Nämä tutkimusnäytöt ovatkin johtaneet siihen, että eri ikäryhmien liikkumissuositukset huomioivat nykyään myös paikallaanolon. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO suositteli vuonna 2019, että päiväkoti-ikäisten lasten paikallaanoloa tulisi rajoittaa korkeintaan tuntiin kerrallaan. Heidän ei pitäisi olla paikoillaan liiallisia aikoja ja paikallaanoloa pitäisi tauottaa niin usein kuin se on mahdollista. (WHO, 2019.) Tarkastelin vuonna 2020 tarkastetussa väitöskirjassani lasten yksilöllisten piirteiden, päiväkodin, kodin ja sosioekonomisten tekijöiden roolia lasten paikallaanolossa. Tässä blogikirjoituksessa keskityn esittelemään tarkemmin tuloksia koskien päiväkotiympäristön roolia lasten paikallaanolossa. Väitöskirjani oli osa DAGIS-tutkimushanketta (lue lisää hankkeesta dagis.fi). Poikkileikkaustutkimukseen osallistui 864 lasta 66 eri päiväkodista. Lapset, jotka olivat 3–5-vuotiaita, pitivät viikon ajan liikemittaria, jonka tuottamasta datasta pystyttiin erottelemaan paikallaanoloon käytetty aika päiväkodissa ja erikseen sen ulkopuolella.

Suvi Määttä

Vieraskynässä Anna Siippainen (Tampereen yliopisto), Julia Kuusiholma-Linnamäki (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi) ja Katja Repo (Tampereen yliopisto)

Suomessa tuetaan julkisin varoin sekä pienten lasten kotihoitoa että varhaiskasvatusta. Vastakkainasettelu kotihoidon ja varhaiskasvatuksen välillä leimahtelee aika ajoin niin julkisessa keskustelussa kuin poliittisessa päätöksenteossa. Kättä on väännetty muun muassa kotihoidon ja varhaiskasvatuksen paremmuudesta ja ylipäänsä siitä, missä pienten lasten ja heidän huoltajiensa pitäisi aikansa viettää. Keskustelut ilmentävät erilaisia tulkintoja hyvästä lapsuudesta sekä vanhemmuuden odotuksista ja ideaaleista. Näiden keskustelujen lisäksi huoltajien valintoihin vaikuttaa myös se, minkälaiset ratkaisut ovat ylipäänsä mahdollisia. Keskusteluissa ei aina tunnisteta sitä, että huoltajien lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisuihin vaikuttavat useat tekijät, kuten työ, elämäntilanne, oma hyvinvointi tai vaikkapa asuinpaikka (ks. esim. Alasuutari ym. 2022). Perheiden valittavana olevat vaihtoehdot ovat Inarissa, Lempäälässä ja Helsingissä erilaiset, ja varhaiskasvatukseen osallistumisessa on paikallista vaihtelua.

Anna Siippainen (KT, vo) työskentelee parhaillaan post doc apurahatutkijana Tampereen yliopistolla VADA-hankkeessa, jossa tarkastellaan varhaiskasvatuksen paikallisia arviointikäytäntöjä datafikaation aikakaudella. Anna työskenteli Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa viisivuotiaiden maksuttoman varhaiskasvatuskokeilun arvioinnissa.

Outi Arvola       

Olemme työssämme ja tutkimuksissamme molemmat erityisen kiinnostuneita kielellisesti, kulttuurisesti ja katsomuksellisesti moninaisten lasten ja perheiden osallisuuden ja inkluusion toteutumisesta. Lisäksi innostumme yhteisöllisyydestä, toiminnallisuudesta ja dialogisuudesta. Nämä intressimme ovat yhdistäneet meidät tutkimaan, kehittämään ja kouluttamaan teemojen parissa.

Vieraskynässä Jaakko Hilppö

Asuimme ensimmäistä vuotta Evanstonissa, Chicagon pohjoispuolella. Työpäivä yliopistolla oli ollut pitkä ja talvi-ilta oli pimeä kavutessani kotiin. Esikoisemme Reko (tuolloin 6.v), joka oli aloittanut syksyllä koulupolkunsa, tuli luokseni ja ojensi minulle nipun taiteltuja papereita. Papereissa oli piirroksia sekä tekstiä. “Voitko isi töissä nitoa tän kirjan?”, hän kysyi. Nyökkäsin ja sanoin, että teen sen huomenna. Talvenmittaan tämä pyyntö toistui aika ajoin. Välillä kirjojen sivut nidottiin, välillä taas sidoimme ne yhteen narulla. Kirjojen koko vaihteli, samoin kuin niiden aiheet. Reko kirjoitti Kapteeni Kalsarin seikkailuista, omasta elämästään, jalkapallosta, kissoista ja Star Wars fanifiktioita. Tärkeää oli se, että Reko itse päätti kirjojen tekemisestä. Innokas opettaja-isä ei saanut puuttua niihin. Jos ehdotin jotain tai yritin auttaa ilman, että minua oli pyydetty, Reko jätti homman kesken ja päätti tehdä jotain muuta. Kirjat olivat Rekon juttu ja minä hänen avustajansa. 

Jaakko Hilppö

Vieraana Satu Karjalainen

Myönteiset tunteet tutkimuskohteena

Tunteilla on keskeinen rooli ihmisten välisissä suhteissa ja vuorovaikutuksessa (Karjalainen & Puroila, 2017; Turner & Stets, 2014). Tunteet ovat saaneet viime vuosikymmeninä yhä vahvempaa jalansijaa ihmistieteellisessä tutkimuksessa ja voidaankin puhua emotionaalisesta ja affektiivisesta käänteestä (ks. Zembylas, 2014). Vaikka niin kutsuttujen myönteisten tunteiden tutkimus on ollut kielteisten tunteiden tutkimusta vähäisempää (Fredrickson, 2004; Karjalainen & Puroila, 2017), erityisesti kasvatuksen ja koulutuksen alueella myönteisten tunteiden tutkimus on lisääntynyt. Positiivisten tunteiden merkitys on tunnistettu erityisesti oppimiseen liittyvässä tutkimuksessa (esim. Ford & Opitz, 2015; Rantala & Määttä, 2012). Ongelmakeskeisen lähestymistavan vastapainona myönteisyyden korostaminen näkyy myös esimerkiksi kiinnostuksena positiivista pedagogiikkaa kohtaan; sen piirissä on kehitetty mm. lasten vahvuuksiin perustuvia pedagogisia menetelmiä (ks. Ranta, 2020; Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2016).  Myös varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa ja muissa varhaiskasvatuksen asiakirjoissa myönteisillä tunteilla ja erityisesti ilolla on keskeinen rooli (ks. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018). Myönteisten tunteiden painottuminen lapsiin liittyvässä keskustelussa ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö, sillä positiivisten tunteiden, kuten ilon, on nähty jo pitkään kuuluvan olennaisena osana erityisesti länsimaisen lapsuuden olemukseen (Vehkalahti, 2012).