Vieraskynässä Piia Roos
Hyvä lapsuus on arvokasta. Se on arvokasta lapsille itselleen tässä ja nyt, mutta samalla sen arvokkuus kantaa tulevaisuuteen. Hyvän lapsuuden ensisijainen kriteeri on lapsen kokemus siitä, että hän itse on arvokas. Perusasiat ovat yksinkertaisia. Mutta miten tämä kokemus, tai tunne, arvokkuudesta syntyy? Kuka sen määrittää? Miten sen olemassaolon voi todentaa?
Näin aloitin puheenvuoroni kohta kymmenen vuotta sitten väitöstilaisuudessani. Kyseinen hetki oli itselleni hyvin merkityksellinen ja sen äärelle palaaminen tuo mieleeni monia muistoja itse tilaisuudesta, mutta samalla myös väitöstutkimuksestani (Roos 2015). Palaan tässä blogitekstissä tutkimukseni äärelle. Olin kiinnostunut siitä, mitä lapset kertovat päiväkodista ja miten päiväkotiarki näiden kertomusten pohjalta jäsentyy. Samalla kiinnostukseni kohdistui lasten kerronnan ominaispiirteisiin. Tutkimuksen myötä ymmärrykseni lapsen kokemuksen tavoittamisen merkityksellisyydestä vahvistui entisestään. Kuten sanottua, perusasiat ovat yksinkertaisia. Meidän tulee yksinkertaisesti tietää, mitä lapsille todella kuuluu.
Mutta otetaanpa hetkeksi askel hieman etäämmälle. Muistatko, mikä lause on valittu suomen kielen kauneimmaksi? Alavilla mailla hallan vaara. Entä mahdatko tietää, mikä on toiseksi kaunein lause? Aja isi hiljaa sillalla. Näin ainakin Google meille kertoo. Jos joskus päädyttäisiin valitsemaan vastaavaan tapaan varhaiskasvatuksen kaunein lause, niin antaisin ääneni lauseelle, joka kuuluu näin: ”Arviointia tulisi toteuttaa — pitämällä kirkkaana mielessä lasten kohtaaman laadun merkityksen ensisijaisuus” (Vlasov ym. 2018, 31). Luepa lause vielä uudelleen ajatuksella. Pureskele se sana sanalta. Kaunista, eikö totta? Kauneuden ohella tuo lause pitää sisällään äärimmäisen merkityksellisen viestin, jonka voisi muotoilla esimerkiksi näin: lapsen kokemus on laadun ja siten myös työssä onnistumisen tärkein mittari.
Lasten kokemusten tavoittaminen
Työssä onnistuakseen varhaiskasvatuksen ammattilaiset tarvitsevat siis tietoa lasten kokemuksista. Tietoa siitä, kokevatko lapset tulevansa kuulluiksi, nähdyiksi ja todesta otetuiksi (Ahonen & Roos 2021). Mutta seuraavaksi on kysyttävä, miten lapsen kokemus on mahdollista tavoittaa. On eri asia koota tietoa lapsista kuin lapsilta. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan lapsinäkökulmasta ja lapsen näkökulmasta. Ensin mainitussa on kyse ikään kuin ulkoa sisälle suuntautuvasta lapsen kuulemisen tavasta ja jälkimmäisessä suunta on päinvastoin sisältä ulos, jolloin lapsi tuo kokemuksiaan itse esille (esim. Sommer, Pramling Samuelsson & Hundeide 2010). Molempien lähestymistapojen tuottama tieto on toki hyödyllistä, mutta lapsen autenttisen kokemuksen tavoittamiseen tarvitsemme erityisesti lapsen näkökulmaa. Avainasemaan nousevat sellaiset lapsen kuulemisen menetelmät, joissa on huomioitu lapselle ominaiset tavat kertoa ja tuottaa tietoa. Lisäksi valintoja tehtäessä on syytä varmistaa menetelmien monipuolisuus, koska lapset ovat tässäkin kohtaa moninaisia. Jokin yksittäinen menetelmä sopii loistavasti osalle lapsista, mutta joidenkin toisten lasten kohdalla se ei palvele tarkoitustaan. Monimenetelmällisyys tukee jokaisen lapsen mahdollisuutta tulla kuulluiksi ja kunnioittaa samalla lasten kokemusten moninaisuutta (Lehto-Lunden 2021).
Haluamme siis tietää mitä lapsille kuuluu ja ymmärrämme, että tätä tarkoitusta varten meidän tulee etsiytyä lasten tuottaman tiedon äärelle. Mitä moninaisemmin menetelmin, niin sitä parempi. Mitä useammin, niin sitä parempi. Lisäksi on syytä tarkastella sitä, minkä verran päiväkodin arjessa on ylipäätään tilaa lasten kertomuksille ja toisaalta aikuisilla mahdollisuuksia kuunnella niitä. Huttunen (2013) puhuu lasten kerrontaa huomioivasta ja vahvistavasta pedagogiikasta, ja haastaa arvioimaan lasten viestien äärelle pysähtymisen ohella sitä, mitkä erilaisista toimintatavoista edistävät ja mitkä puolestaan estävät lasten kerrontaa. On myös syytä arvioida yleisemminkin sitä, mitä lasten ja aikuisten väliselle vuorovaikutukselle kuuluu. Ahosen (2015) mukaan laadukkaan pedagogiikan perusta on aina laadukas vuorovaikutus ja laadukkaan vuorovaikutuksen perusta puolestaan on aikuisen sensitiivisyys. Jotta voimme tietää, mitä lapsille kuuluu, meidän tulee olla heitä lähellä. Viime kädessä lämpimässä vuorovaikutustavassa on kyse aikuisen tietoisesta valinnasta kohdata lapsi lämmöllä, herkkyydellä ja ammattitaidolla omana ainutlaatuisena itsenään (Ahonen & Roos 2021; ks. myös Ahonen 2015).
Seuraava tärkeä tarkastelun kohde on lasten kerronta. Jo hyvin pienetkin lapset tuottavat kerrontaa, mutta eivät puhuen, vaan toimien (Hänninen 2002). Tämä toiminnallinen kommunikaatio edeltää ja täydentää kielellistä kommunikaatiota (Tolska 2002). Lasten kerrontaa ei siis pidä käsittää ainoastaan puhumisena, vaan kerronta pitää sisällään hyvin moninaisia viestinnän tapoja. Puhutun ohella lapset viestivät muun muassa eleillä ja ilmeillä, naurulla ja itkulla sekä tietystikin leikkiensä kautta. Usein lasten kuuleminen tarkoittaakin havainnointia. Havainnointi lisää ymmärrystämme lasten ajattelusta ja kiinnostuksen kohteista sekä heidän tunteistaan ja kokemuksistaan (OPH 2022). On kuitenkin syytä tehdä ero arjessa tapahtuvan spontaanin havainnoinnin ja systemaattisen havainnoinnin välille. Molempia tarvitaan, mutta ilman systemaattista havainnointia meiltä jää paljon olennaista näkemättä. Nähdylle tulee myös antaa merkityksiä reflektoinnin ja yhteisen keskustelun kautta, jolloin oman toiminnan ohella tulee kyseenalaistettua vallitsevaa toimintakulttuuria, ja ääneen lausumattomia sääntöjä ja sopimuksia sen osana (Tahkokallio 2014).
Laatu lasten näkökulmasta katsottuna
Lasten kokemusten ohella tarvitsemme tietoa myös siitä, miten varhaiskasvatuksen laatu määrittyy lasten näkökulmasta katsottuna. Toisin sanoen meidän tulee tietää, mikä varhaiskasvatuksessa on lapsille merkityksellistä. Toki suuntaa tähän saamme aivan samoista laadun kriteereistä, joita hyödynnämme ylipäätään määritellessämme työmme päämääriä ja tavoitteita. Silti uskon, että lasten ”kielellä” sanoitetut laadun kriteerit konkretisoivat asiaa ja auttavat meitä arvioimaan nimenomaan lasten kohtaamaa laatua. Näin ajateltuna laadun voisi määritellä esimerkiksi seuraavasti: minulla on kavereita, minusta pidetään huolta, saan vaikuttaa omaan elämääni ja minulla on mahdollisuus oppia uutta. Näiden neljän kohdan toteutumista tulee arvioida jokainen yksittäinen lapsi kerrallaan. Mitä juuri hän miettii päiväkotiin tullessaan? Tietääkö lapsi, että kaverit jo odottavat häntä leikkeihin? Luottaako lapsi siihen, että aikuiset aidosti välittävät hänestä ja haluavat hänen parastaan? Kokeeko lapsi, että hänen toiveillaan ja tarpeillaan on merkitystä? Entä saako hän kokea oppimisen iloa ja riemua yhdessä muiden kanssa?
Mitä lapsille siis kuuluu? Useimmiten ihan hyvää. Monet arjen havainnot ja tutkimuksetkin (esim. Pihlainen, Reunamo & Kärnä 2019) ovat osoittaneet sen, että lapset viihtyvät suomalaisissa päiväkodeissa. Yksittäisiä poikkeuksia mahtuu joukkoon, mutta pääsääntöisesti lapsilla on päiväkodissa kivaa (Roos 2015). Jotta loputkin lapsista peukuttaisivat ylöspäin, kun heiltä kysytään mielipidettä ”päikystä”, on meidän panostettava vielä enemmän vuorovaikutukseen. Kaverit ja leikkiminen ovat lasten mielestä se kaikkein tärkein, ja lasten vertaissuhteiden rakentumisesta tuleekin tukea kaikin mahdollisin tavoin. Tämän ohella on vähintäänkin yhtä tärkeää olla tietoinen myös omasta vuorovaikutustavastaan. Kohtaanko lapset arvostavasi, kuuntelenko heidän ajatuksiaan, vastaanko heidän aloitteisiinsa (OPH 2022)? Entä millainen on tapani koskettaa lapsia ja mitä se viestii heille? Päiväkodin kosketuskulttuuria tutkineen Keräsen (2002) mukaan varhaiskasvatustyössä katse pitäisi ennen pedagogiikka kääntää suhteisiin. Siihen, millaista kosketusta näissä suhteissa on, miten kosketuksessa tullaan olemassa olevaksi ja näkyväksi, ja millaista kunnioittava, rakastavakin kosketus on (mt).
Lopuksi
Kiinnitä siis tietoisesti huomiota omaan tapaasi koskettaa lapsia ja huomaa, mikä voima lempeällä ja hellällä kosketuksella on (Ahonen & Roos 2021). Tallenna sydämeesi myös ne hetket, kun lapsi tarttuu sinua kädestä tai nojautuu kainaloosi, kun luette yhdessä kirjaa. Sillä myös aikuinen voi tulla olemassa olevaksi rakastettuna lapsen kosketuksessa (Keränen 2022). Laadukas varhaiskasvatus edellyttää aikuisten ja lasten jakamaa yhteistä olemista, ja isoa ripausta läheisyyttä. Ohimennen annettu hymy, tukan pörrötys, halaus tai peukutus ovat pieniä ja samalla äärettömän tärkeitä tekoja. Niiden kautta lapset kokevat hyväksyntää ja arvostusta. Ne ovat merkkejä siitä, että aikuinen aidosti välittää heistä ja pitää erityisen hyvää huolta, ja niiden pohjalta rakentuu lapsen luottamus aikuista kohtaan. Nämä pienet tärkeät teot edistävät monin tavoin sitä, että lapsille kuuluu pelkkää hyvää.
Kuvituskuvat Pixabay
Lähteet
Ahonen, L. 2015. Varhaiskasvattajan toiminta päiväkodin haastavissa kasvatustilanteissa. Väitöskirja. Tampereen yliopisto.
Ahonen, L. & Roos, P. 2021. Untuvikot – alle 3-vuotiaiden pedagogiikka. Jyväskylä: PS-kustannus.
Huttunen, M. 2013. Narratiivisen identtiteettiprosessin kehittyminen varhaislapsuudesta nuoruuteen. Teoksessa E. Ropo & M. Huttunen (toim.) Puheenvuoroja narratiivisuudesta opetuksessa ja oppimisessa. Tampere: Tampere University Press, 125–154.
Hänninen, V. 2002. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Väitöskirja. Tampereen yliopisto.
Keränen, V. 2022. Moniulotteinen kosketus päiväkodin suhteissa -kertomuksia varhaiskasvatuksen arjesta. Väitöskirja. Oulun yliopisto.
Lehto-Lunden, T. 2021. Lapsi oman elämänsä kertojana: monimenetelmällisyyden mahdollisuudet. Teoksessa H. Tuulensalo, R. kalliomeri & J. Laimio (toim.) Kohti lapsen näköistä osallisuutta. pelastakaa lapset ry. https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/lapsilta-opittua/osallisuus/kohti-lapsen-nakoista-osallisuutta/kohti-lapsen-nakoista-osallisuutta-kirja/ Luettu 24.11.2023.
OPH. 2022. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2022:2a. Helsinki: Opetushallitus.
Pihlainen, K., Reunamo, J. & Kärnä, E. 2019. Lapset varhaiskasvatuksen arvioijina – Lasten mukavana pitämät asiat päiväkodissa ja perhepäivähoidossa. Varhaiskasvatuksen tiedelehti. Vol 8, Issue 1 2019, 121–142.
Roos, P. 2015. Lasten kerrontaa päiväkotiarjesta. Väitöskirja. Tampereen yliopisto.
Sommer, D., Samuelsson, I. P. & Hundeide, K. 2010. Child perspectives and children’s perspectives in theory and practice. Springer.
Tahkokallio, L. 2014. Lastentarhanopettajan ammatillinen kehittyminen havainnointiin perustuvan reflektion avulla. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Tolska, T. 2002. Kertova mieli. Jerome Brunerin narratiivikäsitys. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Vlasov, J., Salminen, J., Repo, L., Karila, K., Kinnunen, S., Mattila, V., Nukarinen, T., Parrila, S. & Sulonen, H. 2018. Varhaiskasvatuksen laadun arvioinnin perusteet ja suositukset. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. Julkaisut 24: 2018.
Tutkittua varhaiskasvatuksesta 