Vieraskynässä Hanna Hjelt
Väitöskirjassani tutkin varhaiskasvatustyötä ja sen muuttuvaa toimintaympäristöä varhaiskasvatuksen ammattilaisten kuvaamana. Tällä hetkellä he työskentelevät tilanteessa, jossa työhön kohdistuu uusia sisältöodotuksia ja kasvavaa painetta työn tehostamiseen. Tässä väitöskirjaani perustuvassa blogitekstissä tarkastelen sitä, miten keskenään erilaiset odotukset muovaavat henkilöstön tulkintoja ajasta ja sen hallinnasta. Nämä odotukset voivat ilmetä ristiriitaisina vaatimuksina joustavuudesta, jota työ edellyttää.
Arvokas nykyhetki ja mahdollisuuksien tulevaisuus
Varhaiskasvatuksessa eletään aina monessa rinnakkaisessa aikatasossa: nykyhetkessä ja tulevaisuuden näkymissä. Lapsi on päiväkodin yhteisössä aktiivinen toimija ja elää ainutkertaista lapsuuttaan. Käsillä oleva hetki on arvokas juuri sellaisena kuin se on – täynnä leikkiä, oppimista ja ihmettelyä. Tämä edellyttää aikuiselta kykyä ja mahdollisuutta pysähtyä lapsen tarpeiden ja oivallusten äärelle (Pramling-Samuelsson ym., 2016). Samalla, varhaiskasvatuksen ammattilaisina, tavoittelemme suunnitelmallisesti jotakin kauempana olevaa (Decuypere & Vanden Broeck, 2019). Kasvatustyö tähtää lapsen ja yhteiskunnan tulevaisuuteen: siihen, millaisiin taitoihin ja valmiuksiin lapsi kasvaa osana yhteisöään. Myös varhaiskasvatussuunnitelman tavoitteet on rakennettu näiden kahden aikaulottuvuuden varaan. Ne suuntaavat lapsen oppimista ja kasvua tulevaisuutta kohti, mutta samalla kunnioittavat lapsuuden itseisarvoa tässä ja nyt.
Varhaiskasvatuksen ammattilaisilla on kyky liikkua näiden aikatasojen välillä (Hohti & Paananen, 2019; Hjelt ym., 2024). He ymmärtävät, että lapsen nykyhetken kokemukset, esimerkiksi kuuluminen omaan päiväkotiryhmään, luovat pohjan tulevaisuuden yhteistyötaidoille ja kyvylle ratkaista ristiriitoja rakentavasti (ks. Juutinen, 2018). Kuten eräs väitöstutkimukseeni osallistunut varhaiskasvatuksen opettaja asian sanallisti:
”Täytyy olla valtavan hyvä organisointikyky ja kokonaisuuden hallinta. Koko ajan kantaa mielessä sellaista pidemmän ajan tavoitetta, tiedostaa sen ja osata arvioida, miten arjen toiminnot suhteessa siihen tavoitteeseen toimivat, ja että kaikki on tiimissä kartalla.”
Kun varhaiskasvatusta tarkastellaan ammattilaisten ansiotyön näkökulmasta, puhe ajasta kääntyy puheeksi resursseista. On selvää, että työelämä vaatii ajallisia rakenteita, joiden avulla toiminta pysyy ennakoitavana ja työyhteisön arki sujuu jouhevasti. Työelämässä ajan käyttöä säädellään erilaisin mittarein, joiden avulla pyritään resurssien käytön tehokkuuden ja tuottavuuden maksimointiin. Varhaiskasvatustyössä tuloksellisuuden tavoittelu on usein konkretisoitunut esimerkiksi pyrkimyksenä optimoida päiväkotien käyttöaste (Paananen, 2017).
Varhaiskasvatuksen käytännöissä kohtaavat siis varsin erilaiset ajan tulkinnan ulottuvuudet. Näiden aikaperspektiivien tulisi kuitenkin yhdistyä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jossa korostuu lapsen edun ensisijaisuus. Väitöskirjassani olen tarkastellut näiden keskenään jännitteisten aikaulottuvuuksien yhdistämistä, joka vaikuttaa jäävän varhaiskasvatuksen henkilöstön harteille. Tämä ilmenee ristiriitaisina tulkintoina henkilöstön joustavuudesta.
Joustavuuden paradoksi muuttaa ymmärrystä työn painopisteistä
Naisvaltaisilla aloilla, erityisesti kasvatus-, opetus- ja hoivatyössä, on ominaista muiden tarpeisiin suuntautuminen ja joustava työote. Näihin työn piirteisiin liittyy usein oletus siitä, että työntekijöillä on emotionaalinen vastuu venyä haastavissa tilanteissa (Hirvonen, 2014; Julkunen, 2010). Joustavuusodotukset ovat todellisuutta myös varhaiskasvatuksen. Ne voivat luoda jännitteitä, jotka liittyvät erilaisten aikaulottuvuuksien kohtaamiseen, muodostaen niin sanotun ”joustavuuden paradoksin”. Tämä tarkoittaa, että meidän on pyrittävä saavuttamaan asioita, jotka yksittäin ovat täysin järkeviä ja perusteltuja – kuten lapsen sensitiivinen kohtaaminen, työn tulevaisuuteen suuntautuva suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus sekä resurssien tehostaminen, mutta yhtäaikaisesti toteutettuna ne ovat vaikeasti hallittavissa (Lusher ym., 2006). Kuten seuraavassa sitaatissa on luettavissa, joustaminen muokkaa pedagogisen toiminnan toteutumista:
”Joskus se oman ryhmän kanssa suunniteltu toiminta toteutuu ja se on niin kivaa, mutta aamulla kun tulee töihin pitää olla ihan cool, että enhän mä edes tiedä oonks mä tässä ryhmässä tänään ja ketä aikuisia meiltä puuttuu ja pitääkö jonkun mennä auttamaan johonkin muuhun ryhmään ja et sen näkee siinä sitten.”
Nämä edellä kuvatut ristiriitaiset joustavuusodotukset ovat varmasti tuttuja monille varhaiskasvatuksen ammattilaisille. Pienten lasten kanssa työskentelyn eettisenä lähtökohtana on toiminnan joustavuus, jolloin tilanteita muokataan lasten tarpeiden mukaan. Työn tekemistä tehostava joustaminen on kuitenkin eri asia – se ilmenee työn rakenteiden ja resurssien jatkuvana muokkaamisena. Päiväkodeissa tämä näkyy esimerkiksi henkilöstön nopeina siirtoina lapsiryhmästä tai päiväkodista toiseen ja tarpeena muuttaa, siirtää, lyhentää tai muulla tavalla toistuvasti, tilanteisesti uudelleenorganisoida lasten suunnitellun pedagogisen toiminnan toteuttamista. Tämä ei ole vain satunnaista järjestelyä, vaan arjessa toistuva ilmiö, joka edellyttää ratkaisuja muuttuvissa tilanteissa. Tämä jatkuva tasapainottelu pedagogisten ja taloudellisten tavoitteiden välillä voi helposti johtaa reaktiiviseen työotteeseen (Karila & Kinos, 2012). Kun molemmat tavoitteet kilpailevat huomiosta, arjesta tulee ennakoimatonta niin lapsille kuin aikuisillekin.
Voimavarana työyhteisön vuorovaikutussuhteet
Mikä sitten voisi auttaa varhaiskasvatuksen ammattilaisia jaksamaan huolimatta työhön kohdistuvista jännitteisistä odotuksista? Yksi tasapainottava tekijä on työn yhteisöllinen luonne.
”Täällä saa paljon kannustusta työkavereilta, se on tosi ihanaa. Ja kuvaa just sitä meidän työilmapiiriä, että uskaltaa sanoa, et jotain ei osaa ja silti voi sitten tuoda näitä omia ideoitaan.”
Tämä varhaiskasvatuksen lastenhoitajan puheenvuoro kiteyttää tutkimukseni tulokset: varhaiskasvatuksen ammattilaiset tasapainottavat edellä kuvattuja työhön liittyviä jännitteisiä aikaulottuvuuksia ja työn ennakoimattomuutta navigoimalla arjen muutoksissa yhdessä. Varhaiskasvatus on työtä, johon liittyy vahva yhdessä tekemisen eetos. Yhdessä tekemisen kulttuuria tuottavat muun muassa yhteinen huumori, me-puhe eli vahva kokemus jäsenyydestä työyhteisössä ja jaettu näkemys varhaiskasvatuksesta (Hjelt & Karila, 2017). Myös seuraavassa päiväkodin johtajan pohdinnoista voi päätellä hänen pyrkivän puskuroimaan työhön liittyviä odotuksia ja vahvistamaan yhteisöllistä näkökulmaa:
”Vaikka mä ajattelisin mitä jostakin hallinnosta tulevasta jutusta, niin mä en voi lähteä sitä kuitenkaan tuottamaan henkilöstölle samalla tavalla, vaan mun pitää luoda sitä kulttuuria, että hei, yhdessä me tehdään ja mokat on sallittuja ja lähetään kokeilemaan.”
Päiväkoti voidaankin nähdä Wengerin, McDermottin ja Snyderin (2002) kuvaamana käytäntöyhteisönä, jossa työntekoa ohjaa asiantuntemus ja jaettu sitoutuminen tavoitteisiin. Tällaisen kannattelevan kulttuurin syntyminen edellyttää kuitenkin riittävää pysyvyyttä työyhteisön vuorovaikutussuhteissa. Päiväkotien kiinteiden käytäntöyhteisöjen toimivuutta ja työn yhteistä tasapainottamista voivat haastaa esimerkiksi organisaatioiden pyrkimys kasvattaa päiväkotien yksikkökokoja sekä henkilöstön tilanteinen rotaatio ryhmästä tai päiväkodista toiseen (Siippainen ym., 2021; Eskelinen & Hjelt, 2017; Hjelt & Karila, 2017).
Yhteinen vastuu jännitteisten odotusten vaikutuksista varhaiskasvatuksen toteutumiseen
Kasvatus- ja opetustyöhön kuuluu ammatillista autonomiaa, joka perustuu siihen, että koulutettu henkilöstö osaa tehdä pedagogisesti perusteltuja valintoja suhteessa työlle asetettuihin sisällöllisiin tavoitteisiin (Komulainen & Rajakaltio, 2017). Viimeaikaisen tutkimuksen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että ammatillisen autonomian puitteissa työntekijöiltä odotetaan myös kykyä yhdistää tehokkuusvelvoitteet pedagogiseen työhön. Tämä kokonaisuus voi johtaa eettisesti vaikeisiin ratkaisuihin, jotka muovaavat ammattilaisten ydintehtävää ja vaikuttavat lopulta myös motivaatioon työskennellä varhaiskasvatuksessa (Hjelt, 2023; Kangas ym., 2022; Sirvio ym., 2023).
Pedagogiikan ja tiukan taloudenpidon välinen jännite edellyttää ratkaisuja, joista on käytävä konkreettista keskustelua, sillä vastuu toiminnan muuttumisesta ei voi jäädä vain työyhteisölle tai yksittäiselle työntekijälle. Yhteinen pohdinta saattaa helposti jäädä yleiselle tasolle, kuten eräs varhaiskasvatuksen opettaja toteaa kuvatessaan vuorovaikutusta organisaation ylemmän johdon kanssa:
”Viesti oli jotenkin se, että älkää repikö itsestänne ylen määrin, että voi yrittää vähän vähemmän. Että ei tarvitse niin yrittää 110 lasissa kaiken aikaa.”
Vaikka haasteltavan kuvaama viesti oli varmasti hyvää tarkoittava, se ilmentää alan kutsumuksellisuuden kritiikkiä (ks. Ylitapio-Mäntylä, 2009). Koska työn taloudelliset reunaehdot eivät ole henkilöstön hallinnassa, on tärkeää, että varhaiskasvatusta järjestävä organisaatio ottaa kaikilla toimijatasoilla yhteisvastuun siitä, miten varhaiskasvatukselle asetetut kansalliset tavoitteet voidaan saavuttaa ja miten kiristyvä talous vaikuttaa varhaiskasvatuksen laadukkaaseen toteuttamiseen (Hjelt & Karila, 2017).
Lopuksi haluan kannustaa meitä kaikkia varhaiskasvatuksen ammattilaisia tarkastelemaan rohkeasti työn ympärille kietoutunutta joustavuuden eetosta – tai ainakin vaatimaan sen tarkempaa määrittelyä. Kun joustamista odotetaan, meidän tulisi pyytää tarkennuksia: painotetaanko joustavuudella toiminnan sopeuttamista lasten tarpeisiin vai onko kyseessä joustaminen työolosuhteiden määrittelyssä? Se, miten nämä elementit voidaan yhdistää, vaatii laajempaa yhteiskunnallista ja päätöksentekoon kytkeytyvää keskustelua varhaiskasvatuksen toimintaedellytyksistä. Pitkällä aikavälillä emme voi ratkaista työhön liittyviä jännitteisiä odotuksia pelkästään keskenämme. Olipa päiväkoti sitten iso tai pieni, siihen tarvitaan laajempaa vastuunottoa.
Lähteet
Decuypere, M. & Vanden Broeck, P. (2020). Time and educational (re-)forms – Inquiring the temporal dimension of education. Educational Philosophy and Theory 52(6), 602–612. https://doi.org/10.1080/00131857.2020.1716449
Eskelinen, M. & Hjelt, H. (2017). Varhaiskasvatuksen henkilöstö ja lapsen tuen toteuttaminen. Valtakunnallinen selvitys 2017. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:39. Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Hirvonen, H. (2014). Säröt hyvinvointityön kertomuksessa. Työelämän tutkimus – Arbetslivsforskning 12(3), 289–293.
Hjelt, H. (2023). Työnä Varhaiskasvatus: Ammattilaisten Puhetta Suomalaisesta Varhaiskasvatuksesta. Tampereen Yliopiston väitöskirjat 895.
Hjelt, H. & Karila, K. (2021). Varhaiskasvatustyön johtamisen paradoksit. Journal of Early Childhood Education Research 10(2), 97–120.
Hjelt, H., Karila, K. & Kupila, P. (2024). Time and temporality in early childhood education and care work. Scandinavian Journal of Educational Research 68(4), 633–646. https://doi.org/10.1080/00313831.2023.2175246
Hjelt, H. & Karila, K. (2017). Varhaiskasvatustyön paikantuminen työntekijöiden puheessa. Työelämän tutkimus – Arbetslivsforskning 15(3), 233–248.
Hohti, R. & Paananen, M. (2019). Miten pitkä on ‘kohta’? Ajan virta ja kietoumat koulussa ja päiväkodissa. Kasvatus 50(1), 34–46.
Julkunen, R. (2010). Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit. Vastapaino.
Juutinen, J. (2018). Inside or outside? Small stories about the politics of belonging in preschools. Acta Universitatis Ouluensis, E Scientiae Rerum Socialium 179. Väitöskirja. Oulun yliopisto.
Kangas, J., Ukkonen-Mikkola, T., Sirvio, K., Hjelt, H., & Fonsén, E. (2022). ”Kun aika ja resurssit eivät riitä tekemään työtä niin hyvin kuin osaisi ja haluaisi sitä tehdä”: varhaiskasvatuksen opettajien käsityksiä työn haasteista ja mahdollisuuksista. Kasvatus ja aika 16(2), 72–89. https://doi.org/10.33350/ka.109089
Karila, K. & Kinos, J. (2012). Acting as a Professional in a Finnish Early Childhood EducaContext. Teoksessa L. Miller, C. Dalli, and M. Urban (toim.) Early Childhood Grows Up: Towards a Critical Ecology of the Profession. Springer, 55–69.
Komulainen, K. & Rajakaltio, H. (2017). Opettaja johtamisparadigmojen ristipaineessa. Teoksessa Autio, T., Hakala, L. & Kujala, T. (toim.) Opetussuunnitelmatutkimus: keskustelun avauksia suomalaiseen kouluun ja opettajankoulutukseen. Tampere University Press, 223– 246.
Luscher, L.S., Lewis, M., & Ingram, A. (2006). The social construction of organizational paradoxes. Journal of Organizational Change Management 19(4), 491–502.
Paananen, M. (2017). Imaginaries of Early Childhood Education: Societal roles of earlychildhood education in an era of accountability. Doctoral dissertation. Helsinki Studies in Education 3. University of Helsinki.
Pramling-Samuelsson, I., Williams, P., Sheridan, S., & Hellman, A. (2016). Swedish preschool teachers’ ideas of the ideal preschool group. Journal of Early Childhood Research 14(4), 444–460.
Siippainen, A., Sarkkinen, T., Vlasov, J., Marjanen, J., Fonsén, E., Hjelt, H., Heikkinen, S., Lohi, N., Lahtinen, J., & Mäkelä, M. (2021). ”Yhdessä yritetään tehdä parasta mahdollista varhaiskasvatusta ja laatua jokaisen lapsen päivään”. Varhaiskasvatuksen moninaiset johtamisrakenteet ja johtaminen. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi 23/2021.
Sirvio, K., Ukkonen-Mikkola, T., Kangas, J., Hjelt, H., & Fonsén, E. (2023). “Äänestin jaloillani!” Ammatin vaihtaneiden varhaiskasvatuksen opettajien näkökulmia työn ja toimintakulttuuriin muutokseen. Työelämän tutkimus – Arbetslivsforskning 21(1), 84–108. https://doi.org/10.37455/tt.111478
Wenger, E., McDermott, R. & Snyder, W.M. (2002). Cultivating communities of practice. A guide to managing knowledge. Harvard Business School Press.Ylitapio-Mäntylä, O. (2009). Lastentarhanopettajien jaettuja muisteluja sukupuolesta ja vallasta arjen käytännöissä. Acta Universitatis Lapponiensis 51. Väitöskirja. Lapin yliopisto.
Tutkittua varhaiskasvatuksesta 