Oikeus surra? Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa

Vieraskynässä Lasse Lipponen

Johdanto

Lauri roikkuu rukkasten verhoamin pienin käsin tiukasti kiinni päiväkodin rauta-aidassa. Haikea ja kaipaava nyyhkytys yltyy aika-ajoin eroahdistuksen täyteiseksi itkuksi. Lauri on aloittanut alle 3-vuotiaiden lasten ryhmässä 3 viikkoa sitten. Ryhmän opettaja seisoo Laurin vierellä ja lähestyy Lauria itkun suvantokohdissa kyykistyen. Opettaja kohottaa käsiään Lauria kohden syliin kutsuvasti ja sanoo lempeästi: ”Tulisit nyt. Tulisit syliin.” Lauri kääntää katseen pois ja sanoo itkun sekaisin sanoin, mutta ponnekkaasti: ”Emmä voi ku mä en oo tottunu”

Harva lapsi löytää sanoja ja merkityksiä surun, ahdistuksen ja kaipauksen kokemuksilleen. Laurin terävä tilannearvio on poikkeus myös aikuisten maailmassa. Kuten Pulkkinen (2017) toteaa, surun sanasto ja kielioppi eivät useinkaan vastaa eivätkä kuvaa surevien tosielämän kokemusta.

Positiivisesta eetoksesta vaikuttaa tulleen aikamme (moraalinen) imperatiivi. Monet tutkijat (Brinkmann, 2017; Bruckner, 2011; Ehrenreich, 2009; Pihlström, 2018) ovat kiinnittäneet huomiota, miten konsultit ja poliitikot kehottavat erilaisissa haastavissa elämäntilanteissa (esim. vakava sairaus, läheisen menettäminen, työttömäksi jääminen) olevia ihmisiä korjaamaan asennettaan, ja ajattelemaan positiivisesti – näin elämän ongelmat ratkeavat. Jopa pieniä, alakouluikäisiä lapsia vaaditaan kohdistamaan huomionsa ensisijaisesti positiivisiin asioihin, ja laatimaan esimerkiksi itselleen positiivinen ansioluettelo. 

Kuva Pixabay

Positiivisuuden eetoksen vallitessa, vaatimus surun peittämisestä ja kieltämisestä (‘ole reipas’ ‘ole hyväntuulinen’) voi helposti johtaa esimerkiksi ahdistukseen. Lisäksi, yhä useammin inhimilliset, kaikkia meitä koskettavat kärsimykset ja niihin liittyvät tunteet, kuten suru, nähdään jonakin sellaisena, joka tarvitsee diagnoosin ja mahdollisesti myös lääketieteellistä ja lääkinnällistä hoitoa (Brinkmann, 2017; 2018; Kofod & Brinkmann, 2017; Pulkkinen, 2017; Seppä, 2019).

Ihmisen elämään, niin aikuisen kuin lapsenkin, kuuluu kuitenkin sellaisten asioiden kohtaamista, jotka aiheuttavat ikävää, haikeutta ja surua. Kuten Filosofi Sami Pihlström (2018) toteaa, elämää eletään surun kautta, ei ilon. On ihmisen osa olla myös surun keskellä. Kuten Laurin tapaus osoittaa, läsnäolon ja olemassaolon merkityksellisyys kiteytyy vain poissaolon kautta (esim. lapsi aloittaa institutionaalisessa varhaiskasvatuksessa ja tuttu vanhempi/huoltaja on poissa), ja vain pimeys merkityksellistää valon (Pihlström, 2018).

Suru ja sureminen ihmisen elämässä

Suru on merkittävä asia eri ikäisten ihmisten elämässä. Se auttaa näkemään, mikä on itselle tärkeää – suru on esimerkiksi rakkauden ja kiintymyksen ‘hinta’. Suruun liittyy ikävää, halua kieltää tapahtunut, hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta, merkityksettömyyttä, ahdistusta, syyllisyyttä ja vihaakin. Suru voi olla myös kehollista: se laskee hartiat, tekee liikkeistä hitaita ja raskaita, keho käpertyy ‘kasaan’, päätä särkee, vatsa oireilee, tulee lihasjäykkyyttä ja esimerkiksi paniikkihäiriön oireita (Brinkmann, 2018; Pulkkinen, 2017; Suomen Mielenterveys Seura, 2019). Suru myös vaikuttaa siihen kuka olemme ja miten koemme itsemme (Pihlström, 2018; Pulkkinen, 2017). Suru ei koskaan ole vain yksilöllinen asia, vaan koskettaa aina myös koko surevan lapsen (myös aikuisen) ympärillä olevaa yhteisöä.

Suru on tyypillisesti määritelty normaaliksi reaktioksi menetykseen (läheisen kuolema, parisuhteen päättyminen, työpaikan menettäminen) (Gross 2016; Worden, 2018). Kansainvälisesti surua on tutkittu ja sanoitettu pääasiallisesti psykologisten ja lääketieteellisten teorioiden kautta (Gross, 2016; Worden, 2018). Nämä teoriat tarkastelevat ja käsitteellistävät surun pääasiassa yksilöllisenä tunteena. Näissä lähestymistavoissa surututkimus on kohdistunut kapeasti lähinnä läheistensä, ja erityisesti puolisonsa menettäneiden naisten suruun. ‘Vinoumaa’ on lisännyt se, että sekä julkista että asiantuntijapuhetta surusta ovat hallinneet naiset (Pulkkinen, 2017). 

Suomessa surua on toistaiseksi tutkittu hyvin vähän – tutkijoiden kiinnostus on kohdistunut ensisijaisesti  kuolemaan ja sitä ympäröivään historiaan. Pulkkisen (2017) mukaan aikaisempi kotimainen tutkimus on tarkastellut lapsensa menettäneiden surua, leskien surua, itsemurhamenetyksiä ja suremisrituaaleja verkkoympäristöissä. Tutkimusten perusteella tiedämme, että surussa, sen kokemisessa ja näyttämisessä on yksilöllistä variaatiota. Tiedämme myös, että surun voimakkuus vaihtelee ajassa ja paikassa. Uusin tutkimus antaa viitteitä siitä, että suru ei etene lineaarisesti tai ole vaiheittaista työtä, jonka läpi käytyään ihminen on selvinnyt surusta  (Brinkmann, 2017; Pulkkinen, 2017; Vähäkangas 2019). 

Vaikka surun kulttuurinen ulottuvuus on alettu huomioida aikaisempaa enemmän suomalaisessa tutkimuksessa, akateeminen kuva surun luonteesta ei edelleenkään näytä vastaavan tosielämän kokemusten kirjavuutta (Brinkman, 2017; Pulkkinen, 2017). Syyksi tähän voi nähdä sen, ettei vallitsevia surukäsityksiä ole juuri kyseenalaistettu: Akateeminen tutkimus ja puhe surusta (koskeepa se sitten aikuisia tai lapsia) kohdistuu edelleen yksilöön ja perustuu pääsääntöisesti vain psykologisen ja lääketieteellisen termistön varaan. Surun psykologisointi ja medikalisointi puolestaan johtaa helposti siihen, että suru on ihmisen sairaus, joka voidaan esimerkiksi lääkitä pois (Brinkmann, 2017; Pulkkinen, 2017). Psykologiset ja lääketieteelliset lähestymistavat tarjoavat kuitenkin suhteellisen vähän ymmärrystä surun kollektiivisesta ja kulttuurisesti normatiivisesta luonteesta. Suru ei myöskään ole jotain sellaista jota koetaan passiivisesti, vaan ihmiset harjoittavat aktiivisesti surua yrittämällä muuttaa sosiaalisia ja aineellisia olosuhteitaan (Brinkmann, 2017; 2018; Kofod & Brinkmann, 2017). Suru antaa myös toisille mahdollisuuden myötätuntoon – esimerkiksi lohduttamiseen. 

Kuva Pixabay

Oikeus surra

Viime vuosikymmenien aikana on käyttäytymistieteellisessä tutkimuksessa korostettu voimakkaasti lapsen oikeutta tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa (Clark, 2005; Freeman, 2000; Lipponen, Rajala, Hilppö & Paananen, 2016). Surututkimuksissa pienten lasten ääni, ja heidän tapansa elää ja sanoittaa surua puuttuu kuitenkin kokonaan: Lasten surua, ja sen ilmenemistä arkipäivässä, ei ole tutkittu Suomessa ollenkaan. Muutamat lapsen surua koskevat tutkimukset ovat kohdistuneet ensisijaisesti  kuoleman aiheuttamaan menetykseen (vanhemman/sisaruksen menetys). Esimerkiksi Suomalaisessa vuosittaisessa Surukonferenssissa (2009-2019), on ollut vain kolme esitystä, jotka käsittelevät erityisesti lasten surua, ja niissäkin surua tarkastellaan suhteessa kuolemaan. Lapsen surun tutkiminen, sen näkyväksi tekeminen lasten sanoittamana ja elämänä, sekä kulttuurisena ilmiönä on äärimmäisen tärkeää. Kuten Pulkinen (2017) toteaa, arvioimme usein lapsen surun aikuisen surua pienemmäksi ja lasten suru myös vaiennetaan helpommin. Aikuisella on lapseen verrattuna väljemmät edellytykset surra ilman valmiiksi pureskeltuja selityksiä ja perusteluja (Pulkkinen, 2017). Voimme kysyä, kenellä on oikeus surra yhteiskunnassamme, ja kenen ääni surussa ja suremisessa kuuluu ja tulisi kuulua.

Varhaiskasvatuksen näkökulmasta surua voisi olla mielekästä tarkastella esimerkiksi kattokäsitteenä/ilmiönä (Pulkkinen, 2017) useille eri tunteille (esim. ikävä, kaipuu, yksinäisyys, turvattomuus) ja suremisen käytännöille. Suru voi esimerkiksi syntyä tilanteessa, jossa pieni lapsi aloittaa päiväkodin ja joutuu olemaan erossa tutusta ja turvallisesta vanhemmasta/huoltajasta. Muita mahdollisia surua aiheuttavia tekijöitä lasten arjessa voivat olla vaikkapa kaveripiiristä ulkopuolelle jääminen, yksinäisyys, vanhemman itku ja tummien vaatteiden herättämät muistot hautajaisista, rakkaan lelun rikkoutuminen/katoaminen ja ryhmän vaihtaminen. Lasten surua olisi tärkeä tarkastella vuorovaikutuksellisena ja monikulttuurisena ilmiönä, lasten päiväkotielämän arjessa – onhan institutionaalinen varhaiskasvatus yhteiskunnallisesti ja kasvatuksellisesti merkittävä konteksti (Karila, 2016; Sylva, et al., 2004), jossa monet lapset viettävät suuren osan päivästään. 

Uusi tutkimushankkeemme, “Oikeus surra? Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa”, jatkaa aikaisemmin aloittamaamme tutkimusta, ‘Myötätunnon rakentuminen varhaiskasvatuksen arjessa’ (2016-2020, Suomen Akatemia, ks. esim. Lipponen, Rajala & Hilppö, 2018; Rajala, Kontiola, Hilppö & Lipponen, painossa). Siinä olemme tarkastelleet erityisesti mielipahan ja siihen liittyvän lohduttamisen, auttamisen, jakamisen ja mukaan ottamisen käytäntöjä. Tässä hankkeessa laajennamme ja syvennämme ymmärrystä erityisesti surun problematiikasta ja tuotamme siihen liittyen uutta tietoa. 

Tutkimuksemme teoreettinen viitekehys surun tutkimiseen on sosiokulttuurinen. Tästä näkökulmasta suru – kuten muukin ihmisten toiminta, kognitiiviset toiminnot ja tunteet – ymmärretään kulttuurin, sosiaalisten käytäntöjen ja materiaalisen maailman välittäminä (Säljö 2004; Vygotsky 1986). Sosiokulttuurisesta näkökulmasta on tärkeä tutkia toimintaa arjen tilanteissa eikä vain esimerkiksi kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa. Näin voidaan ymmärtää niitä sosiaalisia suhteita ja kulttuurisia käytäntöjä, joiden varassa ihmiset toimivat. 

Tutkimme lasten surua kolmella ulottuvuudella: Suru ja suremisen käytännöt, surun sanasto ja surun kehollisuus. Tarkemmin kysymme esimerkiksi: Millaisia käytäntöjä, rituaaleja tai välineitä suremisen ilmaisussa käytetään/ilmenee? Millä tavalla lasten suru oikeutetaan tai miten sen oikeutus kiistetään (normatiivisuus)? Millaisia lohduttamisen, ja kannattelevan kohtaamisen käytäntöjä esiintyy ja kehitetään? Miten surusta puhutaan ja sitä sanoitettaan? Millaisia kehollisen ilmaisun muotoja suru saa? 

Erityisesti koetamme tarkastella surua (ikävää ja haikeutta) lasten näkökulmasta ja antaa heidän äänensä kuulua surun, ikävän ja haikeuden kokemisessa ja ymmärtämisessä. Lasten äänen kuulemisen lisäksi haastattelemme myös päiväkotien henkilökuntaa ja vanhempia ja heidän käsityksiään lasten surusta. Olemme aloittaneet videoaineiston keruun pienten lasten päiväkodin aloituksesta eräässä Helsinkiläisessä monikulttuurisessa päiväkodissa. Alustavat havaintomme osoittavat, että esim. päiväkodin aloitukseen ja kaveriryhmän ulkopuolelle jäämiseen liittyy voimakkaita emootiota. Kuten Sami Pihlström (2018) kauniisti toteaa, “Suru on kuin kehys, jonka sisällä ilokin pääsee loistamaan”. 

Kuva Pixabay

Lähteet

Brinkmann, S. (2017). The Culture of Grief. https://www.kommunikation.aau.dk/digitalAssets/268/268233_the-culture-of.grief.pdf. Haettu 30.08.2019. 

Brinkmann, S. (2018). The grieving animal: Grief as a foundational emotion. Theory & Psychology,  193–207.

Bruckner, P. (2011). Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy. Princeton: Princeton University Press. 

Clark, A. (2005). Listening to and Involving Young Children: A Review of Research and Practice.” Early Child Development and Care, 175, 489–505.

Ehrenreich, B. (2009). Bright-sided: How Positive Thinking Is Undermining America. New York: Metropolitan Books. 

Freeman, M. (2000).The Future of Children’s Rights.” Children & Society, 14, 277–293.

Gross, R. (2016). Understanding grief. London, UK: Routledge.

Karila, K. (2016). Vaikuttava varhaiskasvatus. Opetushallitus. Raportit ja selvitykset 2016:6. 

Kofod, E. H. & Brinkmann, S. (2017). Grief as a normative phenomenon: The diffuse and ambivalent normativity of infant loss and parental grieving in contemporary Western culture. Culture & Psychology,  23, 519–533.

Lipponen, L., Rajala, A., Hilppö, J. & Paananen, M. (2016). Exploring the foundations of visual methods used in research with children. European Early Childhood Education Research Journal 24,  936–946.

Lipponen, L., Rajala, A. & Hilppö, J. (2018). Compassion and Emotional Worlds in Early Childhood Education. In Pascal, C., A. Bertram, and M. Veisson (ed.). Early Childhood Education and Change in Diverse Cultural Contexts. New York: Routledge, p. 168-178.

Pihlström, S. (2018). Ota elämä vakasti. Negatiivisen ajattelijan käsikirja. Helsinki: NTAMO.

Pulkkinen, M. (2017). Surun sylissä. Suomalaisten kokemuksia menetyksistä. Helsinki: Kustantamo S&S. 

Rajala, A., Kontiola, H., Hilppö, J., & Lipponen, L. (Painossa). Lohdutustilanteet ja myötätuntokulttuuri alle kolmivuotiaiden päiväkotiryhmässä. Kasvatus.

Seppä, L. (2019). Mielin määrin sairauksia: näin ylidiagnoosit luokittelevat terveitä sairaiksi. Helsingin Sanomat, 07.10.2019.

Suomen Mielenterveys Seura (2019). Suru. https://mieli.fi/fi/esitteet/suru. Haettu, 31.08.2019.

Sylva, K., E. Melhuish, P. Sammons, I. Siraj-Blatchford and B. Taggart. 2004. The Effective Provision of Preschool Education (EPPE) Project. Technical Paper 12: the final report. Effective Pre-school Education. London: Department for Education and Skills & Institute of Education, University of London.

Säljö, R. (2004). Oppimiskäytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma. Helsinki: WSOY. 

Vygotsky, L. S. (1986). Thought and language. Cambridge, MA: MIT Press

Vähäkangas, A. (2019). Suo­ma­lais­ten su­re­mi­nen on muut­tu­nut: lu­te­ri­lai­suu­den rin­nal­le nouse­vat tun­tei­den näyt­tä­mi­nen ja su­ru­ri­tu­aa­lien per­so­noin­ti. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/hyvinvointiyhteiskunta/suomalaisten-sureminen-on-muuttunut-luterilaisuuden-rinnalle-nousevat-tunteiden-nayttaminen-ja-sururituaalien-personointi Haettu 31.08.2019.

Worden, J. W. (2018). Grief counselling and grief theraphy. A handbook for the mental health practitioner. New York: Springer. 

One thought on “Oikeus surra? Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggers like this: